Muutoksen filosofointia

Elämänmuutokset ovat olennainen osa matkallamme täältä kohti tulevaa. Aina ei ole helppoa huomata, mikä on elämänmuutosta ja mikä normaalia, muutos tuntuukin olevan pysyvä olotila. Luonnossakin muutos on vakio, hyvin harvat elementit ovat pysyviä. Kivetkin ovat osa suurta, hidasta kiertoa, jonka havaitsemiseen ihmiselämä on liian lyhyt. Oman elämämme muutosten havainnoinnissa elinikämme on riittävä ja sen aikana ehtii tapahtua paljon. Mistä sitten tietää, että muutos on käynnistynyt tai vielä vaikeampaa: mistä sen tietää, että muutoksesta on tullut normaalitila ja paluuta entiseen ei ole?

Yht´äkkiset tapahtumat ja muutokset on helppoa havaita. Itse tapahtuman jälkeen alkaa sopeutuminen uuteen tilanteeseen, luonnollistuminen ja realiteettien arviointi. Tämä prosessi voi kestää kauan, eikä se välttämättä pääty ikinä. Omalla kohdallani tiedän vanhempieni kuoleman olleen tällainen nopea muutos, jonka jälkiä korjaan yhä. Olen sopeutunut tilanteeseen, hyväksynyt sen. Luonnollistuminen on hieman hankalampaa. Toisinaan tulee tilanteita, joissa joku kysyy ohimennen vanhemmistani aivan ystävällisyyttään. Rehellinen vastaus voisi latistaa tunnelman, joten kiertelen asiaa ja saan sen taatusti näyttämään oudolta. Toisissa tilanteissa asiasta puhuminen on hyvin luontevaa eikä aiheuta kiusallista tilannetta. Kovin moni ei odota, että ikäiseni on kokenut niin suuren menetyksen ja koska he itse eivät usein ole kohdanneet samanlaista tilannetta, syntyy siitä välillä sääliviäkin tunteita. En halua tulla kohdelluksi jotenkin erityisenä, "rassukkana", vaan aivan normaalina ihmisenä. Parinkymmenen vuoden kuluttua tuskin enää joudun pähkäilemään näitä, sillä siinä vaiheessa on jo luonnollista että vanhemmat tai toinen heistä on jättänyt nämä kuviot taakseen.

Realiteetit vielä. Muutoksiin voi liittyä suuria menetyksiä tai niiden myötä voi ansaita jotain. Tietojen ja taitojen karttuminen on hidasta ja tunteiden prosessointi vie aikaa. Tunteet ovat varmasti aina muutoksessa, ainakin niin kauan kun kykenemme sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Fyysisten realiteettien yhteydessä voidaan kohdata esimerkiksi raajan menetys, joka aiheuttaa uusien taitojen opettelua. Keskenmeno on suuri myllerrys ja olen joutunut tällaista tilannetta seuraamaan läheltä. Miten lohduttaa, rohkaista, keskustella, auttaa? Miten tuollainen asia voikaan saada asiat päälaelleen: yht´äkkiä täytyykin tarttua toimeen uuden tulevaisuudensuunnitelman rakentamiseksi entisen kadottua jonnekin. Miltä se tuntuu, kun itsessä versonut elämä ei jaksanutkaan, vaan se lensi pois? On silti hienoa nähdä ihmisten sisälle rakentuneet voimavarat, jotka auttavat selviytymään tällaisista tilanteista ja kääntämään ajatukset kohti tulevaa. Tietenkin on niitäkin, joiden voimat eivät enää riitäkään nousuun ja silloin tarvitaan todella apua.

Omat voimavarani tuntuvat olevan hyvät ja välillä suorastaan hämmästyn, miten nopeasti kykenen mukautumaan muuttuneisiin olosuhteisiin. Muutos on toisaalta kuin huume, haluan sitä jatkuvasti. Kaipaan menneisyyteen, entisiin paikkoihin, mutta en voi voittaa uteliaisuuttani kurkistaa seuraavan mutkan taakse. Minusta tuntuu, että olen onnistunut aloittamaan uuden luvun elämässäni. Siihen lukuun ei kuulu rajuja itkukohtauksia iltaisin, jolloin tuntuu kuin happi loppuisi ja joku puristaisi minua keskeltä tiukasti nyrkkiinsä. En aina tiedä, mistä nuo itkumöykyt tulivat, mutta jotenkin ne liittyivät vanhempiini. Aallot tasoittuvat, myrskyt laantuvat ja pilvet rakoilevat. Olen huojentunut, en ole miettinyt enää pitkään aikaan iltaisin tulevaisuuttani tai olemistani murehtimalla, vaan mieli sopivan kevyenä ja mahdollisuuksille avoimena.

Tämä blogi syntyi osaltaa siksi, että saisin kirjoitettua tuntojani ja purettua negatiivisia ajatuksiani ulos. Niitä olikin yllättävän paljon viime kevään ja kesän aikana, osa johtui ehkä patoutuneista odotuksista ja jännittyneestä tilanteesta, muuton ja muutoksen odottamisesta. Reagoin jossain määrin omakuvani tarkastelulla ja ruualla. Nyt, puoli vuotta myöhemmin, minusta tuntuu kuin ei olisi enää näitä asioita kerrottavina. Hämäriä ja pimeitä hetkiä tulee kyllä, mutta en koe asioita enää läheskään niin negatiivisina kuin tein aiemmin. Juuri tässä ja nyt on hyvä olla.