Matalapaine väistyy

Helpotuksen huokaus - joulunaika on ohi! Vuosi on vaihtunut ja tammikuinen ilma on helppoa hengittää. En inhoa joulua, mutta en erityisesti pidäkään siitä sen perhekeskeisyyden vuoksi. Perheettömälle tuo aika ei ole kovin mukavaa, kun silloin huomaa oman yksinäisyytensä. Mies on helpottanut joulujani, mutta ei hänkään korvaa perhettä, läheisten ihmisten joukkoa jonka kanssa viettää aikaa.

Vietimme joulun kahdestaan emmekä käyneet sukuloimassa. Miehen sukulaiset asuvat kaukana ja itse en jaksanut lähteä käymään omieni luona, matkaa sinnekin olisi tullut. Teimme hyvää ruokaa, söimme ja joimme, saunoimme ja katselimme televisiota. Ihan mukavaa ja rentouttavaa, mutta tänä jouluna tuo rentoutuminen alkoi jo mennä yli. Normaalisti olen ollut töissä ja joulu on tuonut ilahduttavan hengähdyshetken, tällä kertaa opiskelijana luennot loppuivat jo marraskuun lopulla ja minulla ei ole ollut muutamaan viikkoon mitään muuta kuin AIKAA. Olisin toki voinut tehdä esseitä, jotka tulen joskus tekemään joka tapauksessa tai lukemaan tenttiin, mutta mielialani oli niin tylsä, etten välillä viitsinyt käydä kaupassa ellei ollut pakko.

Ulkona oli pimeää ja juhlan odotus painoi minua lyijyn tavoin. Tunsin itseni valtavan yksinäiseksi ja hylätyksi ja välillä oli niin paha olo, että yritin ajaa Miehenkin pois. Tapasin joitakin Ystäviä, mutta noissakin vierailuissa vaikenin omasta pahasta olostani. Toisten ongelmana olivat lukuisat sukulaisvierailut, hirveä kiire sinne ja tänne, pitäisi ehtiä vaikka mitä. Tietäisittepä, kuinka onnekasta tuo kaikki on, sillä siellä hiljaisella puolella rauha on niin syvä, että se puristaa rintaa ja tekee ajankulusta hidasta. Puolituttujen kysymykset ovat välillä tuttavallisuudessaan vaivaannuttavia: "Menetkö kotiin jouluna?" Vastaan, että olen täällä kotonani enkä selitä tarkemmin, vaikka tiedänkin sen jättävän ilmaan uuden kysymyksen, jota ei ole korrektia esittää. Ja samassa pöydässä ne, jotka tietävät miksi kotini on vain täällä, painavat päänsä ja pienen hetken ajan mietitään kuumeisesti uutta keskustelunaihetta.

Juhlapyhien paino hellittää nopeasti sitä mukaa, kun kalenteri vaihdetaan uuteen. Pääsen palaamaan arkeen, päiväni täyttyvät tekemisestä ja ihmisistä. Uusi vuosi näyttää tuovan elämääni monta vanhaa tuttua, joiden kanssa emme ole pitäneet yhteyttä vuosikausiin ja joihin olen saanut nyt yhteyden tekniikan ihme facebookin kautta tai muutoin. Aurinko paistaa vielä haaleasti ja matalalta, mutta päivä päivältä se viipyy pidempään ja haalistaa pitkien juhlapyhien mustan varjon. Enää ei tarvitse teeskennellä iloista ja yrittää peitellä liian nopeasti sammuvaa hymyä, vaan ilo on löytänyt jälleen sydämeeni kutittaen sillä lämpimästi.