Kuka veti kellon?

Lapset ovat minulle mysteeri. Olen itse sukulaiskatraani nuorin, joten en ole juurikaan ollut tekemisissä ihan pienten lasten tai vauvojen kanssa. Olen kyllä ollut isosena lastenleirillä ja pikkutytöt tykkäsivät teiniangstissani värjäämästä haalistuneesta sinisestä kuontalosta. Ihan pienet lapset ovat kuitenkin olleet joskus hyvinkin pelottavia ja omat ajatukseni lastentekemisestä aika olemattomia.

Olin 20-vuotias, kun "sain" ensimmäisen kummilapseni. Poika oli ihan mukava, mutta pelkäsin sitä kitisevää otusta. Olin sitä mieltä, että en vain osaa olla tuollaisten kommunikointikyvyttömien sinappilinkojen kanssa. Kummipojan kasvaessa olin tyytyväinen, kun hänen kanssaan pystyi leikkimään ja juttelemaan. Toinen kummipoikani ilmaantui entiselle koulukaverilleni kolme vuotta sitten ja ehkä ensimmäinen ajatukseni oli, että apua, lapsi noin nuorena! Ystäväni pyysi kerran minua katsomaan poikaa hetken kun hän laittoi ruokaa ja kun poika alkoi itkeä, en osannut tehdä muuta kuin huutaa kaveriani apuun: "hei tämä itkee!"

Juttelin joitakin vuosia sitten hyvän ystäväni kanssa lapsista ja hän on hyvin samoilla linjoilla ajatuksineen lapsista: "kai se on joskus tehtävä". Ei siis mitään vauvakuumetta, ennemminkin lapsenteko tuntuu velvollisuudelta. Nauroimme vielä tänä syksynä tuolle keskustelulle ja edelleen olimme sitä mieltä, että ensin on tehtävä sitä ja tätä ja ehkä sitten olisi aika tehdä se kiintiömukula. Toinen ystäväni puolestaan muistutteli minulle, että aikoinani olin sitä mieltä, ettei lapsen tekeminen ole mikään välttämätön pakko ja voin jättää sen homman välistä tai ottaa adoptiolapsen. Mieltäni ei yhtään riemastuttanut sukulaiseni hätäily uhkaavasta ikääntymisestäni, kun kerroin opiskeluistani ja että valmistumiseen menee vielä muutama vuosi: "milloin meinaat tehdä lapsia?" Haluaisin tehdä uraakin, mutta selitäpä se koulunpenkiltä kotiäitiytyneelle, jonka minua pari vuotta vanhemmalla pojalla on jo pari mukulaa.

Viime talvena kuukautiseni olivat myöhässä ja olin lähinnä paniikissa - en voi olla raskaana! Kävin pitkällä lenkillä, ahdistelin ja hiivin lopulta apteekkiin ostamaan raskaustestin. Samalla reissulla hain viinipullon, jonka tuhosin harkitusti. Aamulla lukittauduin vessaan ja tein testin, jonka jälkeen odottelin piinaavat minuutit. Tulos näytti negatiivista ja hypin riemusta, käry ei ollut käynyt.

Biologinen kelloni on siis nukkunut lähestulkoon ikiunta ja olen kuvitellut sen ruostuneen kiinni jo aikoja sitten tai liekö mokoma ikinä toiminutkaan. Olen vieraillut nyt lähiaikoina molempien kummilasteni luona ja muutenkin todennut, ettei lapsen saaminen ehkä sittenkään lopeta elämää, se vain muuttaa sitä. Otinhan minä kerran Kissankin ja hyvin sen kanssa on pärjännyt. Mieskin vaikuttaisi olevan Kissan hoidon perusteella hyvä lastenkin kanssa. Lapsi ja kissa ovat tietenkin hieman eri tasoisia hoidettavia, mutta vastuu lemmikistäkin on otettava. Kaiken tämän edellä kuvatun jälkeen tuntuukin perin oudolta, tai jopa mahdottomalta, että ehkä minulla on sittenkin biologinen kello. Yliopistolla hengaillessani olen ihmetellyt sitä vauvavatsojen määrää ja asiasta on tullut kovin luonnollinen. Olen hetkittäin tuntenut, että haluan hoitaa jotain enemmänkin ja piankos hoitaisin lapsenkin. Aikakin voisi olla todella hyvä, sillä voisin opiskella äippäilyn ohessa ja valmistuttuani työnantajalla ei olisi ensimmäisenä mielessä, että kohta tuo kuitenkin jää purkamaan pentuja kotiin. Toisakseen ensin pitäisi vähän saada oman alan työkokemusta, mutta ehkei siitä pitäisi tehdä liian suurta numeroa. Kaiken kaikkiaan ajatus siitä, että pystyn synnyttämään uuden ihmisen, tuntuu nyt niin realistiselta ja ehkä jopa myös minulle sopivalta. Vauvakuumeesta ei vielä ole missään nimessä kyse, mutta ensimmäistä kertaa koko elämässäni ajattelen niin, että lapsihan olisi oikeastaan kiva juttu. Pitää vielä säikytellä Mies tällä asialla :)