Asiasta tuhannenteen

Se, etten ole kirjoittanut pitkään aikaan, ei tarkoita sitä, ettei minulla olisi ollut asiaa. En vain ole kirjoittanut, on tuntunut siltä, että asiat ovat ihan ok. Ilmeisesti asioiden tilan ollessa ok ei ole tarvetta kirjoittaa eikä jättää niistä mitään merkkiä jälkeensä. Mitä järkeä siinäkin on? En kai halua, että elämästäni jää jäljelle vain ne kipeät ja huonot hetket ja hyviä hetkiä ei näytä olleenkaan?

Ostin Sofi Oksasen Stalinin lehmät ja luin kirjan alle vuorokaudessa. Jokin tarinassa oli niin kiehtovaa, etten saanut laskettua kirjaa käsistäni. Toiseus, lapsuuden muistot, tuoksut ja tunteet, kaikki ne olivat lähes aistittavissa ja toivat mieleeni omia lapsuuteni muistoja. Toiseuden teema oli herkkä, se on asia jota ei osaa käsitellä ja jota on vaikea ymmärtää. Peilaamme itseämme muihin ja haemme heistä erilaisuutta. Kun tuo erilaisuus löytyy, luokittelemme toiset ominaisuuksiensa mukaan ja voimme jopa korostaa, ettemme itse kuulu noihin Toisiin. Oksasen Anna-tyttö pelkäsi paljastuvansa Toiseksi ja suojeli erilaisuuttaan, kunnes tuli sinuiksi asian kanssa ja löysi avaimen kohti parempaa. Kirja oli jotain aivan sanoin kuvaamatonta, se taisi ahmaista minut sen sijaan, että minä olisin ahmaissut sen.

Oikeasti minun ei olisi pitänyt ostaa tuota kirjaa, sillä maanantaina on vielä yksi tentti ja minun pitäisi lukea siihen. Olen ollut pari viime viikkoa unen ja valveen rajamailla, eikä mikään ole kiinnostanut, ei senkään tenttikirjan lukeminen. Ajattelin sitten kokeilla, josko minua kiinnostaisi vielä joku ja ostin tuon kirjan. Se kiinnosti ja herätti, nyt tenttikirjakin on luettu.

Minulla on ollut liikaa aikaa ja liian vähän tekemistä. Luennot loppuivat marraskuun lopussa ja työtkin päättyivät, en saanut tähän hätään mitään uutta tilalle. Koska minulla ei ole mitään tekemistä, tuntuu etten saa aikaan sitäkään vähäistä. Ystävät ovat töissä ja en ole aina edes jaksanut soitella heille. Mies oli työreissulla ja kun hän nyt tuli takaisin, meni vajaa viikko ja olemme riidoissa. En aina jaksa ymmärtää, miten Hänen kanssaan on niin hankala olla. Enkä todellakaan jaksa ymmärtää, miksi en voi päästää irti. Eihän elämä ole jatkuvasti riitelemistä, mutta on kuitenkin olemassa sellaisia perusasioita, jotka eivät tunnu muuttuvan. Tuota Miestä on vain ihan toivotonta saada mukaan kaupungille tai lenkille tai juuri mihinkään muuhunkaan. Käymme joskus syömässä, mutta silloinkin tuntuu, että Hän haluaa mahdollisimman pian kotiin. Olen puhunut asiasta Hänelle, mutta ei Hän tunnu tajuavan sitä. Ei sanottuna eikä kirjoitettuna.

Juuri nyt mieleni tekisi avata punaviinipullo, laittaa meikkiä naamaan ja kadota yöksi kaupungille. Kaverit ovat tietenkin joko käymässä kotonaan, firmansa pikkujouluissa tai jossain ihan muualla. Yksinkään en halua lähteä mihinkään, joten ei kai auta kuin viettää laatuaikaa Kissan kanssa.