Yhteinen harrastus

Olemme puhuneet Miehen kanssa yhteisen harrastuksen hankkimisesta jo kauan sitten. Ainoana ehtona tuolloin oli ja on edelleen, ettemme missään nimessä, ikinä emmekä koskaan hanki samanlaisia tuulipukuja. Samanlaisia tuulipukuja ei ole löytynyt, mutta ei sen puoleen yhteistä harrastustakaan. Ellei sitten television katsomista ja toisinaan oluen lipittämistä lasketa yhteiseksi harrastukseksi. Harrastuksella tarkoitan kuitenkin jotain liikunnallista, jossa tulee hiki. Seksi täyttää nämä standardit ja se onkin ehkä ainoa yhdessä harrastamamme laji. Ja ilman niitä samanlaisia tuulipukuja, perverssejä emme sentään ole!

Yhteinen harrastus ja tekeminen ovat välillä olleet enemmän kuin kynnyskysymys ja muutama mukava riitakin asian tienoilta on käyty. Nyt, monen vuoden kitinän, itkun, huudon, kiristämisen, lahjonnan ja sokeripalalla houkuttelun jälkeen Se Yhteinen Harrastus löytyi: hiihto! Hankin omat hikilautani viime talven vesikeleihin ja ehdin pari kertaa ottaa tuntumaa latuun, juuri sen verran että huomasin ala-asteen traumojen hellittäneen ja pitäväni touhusta. Mieskin alkoi haikailla omien porkkien perään ja lopulta tilanne kärjistyi niin, että tie vei suksikauppaan.

Tänään sitten otettiin pariskunnan yhteisestä harrasteesta mittaa. Suksi ja juttu luisti, tosin eri tyylien lykkijöinä minä pertsailin tasa- ja vuorotyöntöä perässä Miehen ottaessa tuntumaa luistelutyylillään. Hän otti spurtteja ja minä tulin perästä kuin diesel-juna, vaikka höyrystä päätellen kyseessä olisi voinut olla vanhempaakin kalustoa. Lopputulos oli kuitenkin se, että tupsahdimme ulos metsiköstä sulassa sovussa ja naama näkkärillä kehon lilluessa endorfiineissaan. Kunhan koivet toipuvat tästä reissusta, suuntaamme kohti uusia latuja. Ihan hyvä lopetus vanhalle vuodelle.

Hetki materialle

Välillä minusta tuntuu, että pukeudun äärettömän tylsästi ja aina samoihin vaatteisiin (ai miten niin naiset käyttävät vain 20% vaatekaappinsa sisällöstä...). Aiemmin olin työpaikallani ainoa nainen, joten en voinut ottaa vaikutteita muista siellä, sillä pojat olivat perusinsinöörejä - ei siis mitään nörttiluukkia minulle kiitos! Bongailin ihmisten vaatetusta kadulla ja aloin löytää kivoja muotiblogeja netistä (Nelliinasta on tullut minullekin fiilistelyn kohde :).

Syksyinen muuttoni avasi minulle nuorisomaailmaa, siis sitä miten minua vain viitisen vuotta nuoremmat pukeutuvat. Keskimäärin ei mitään kovin jännää, mutta tykkäilin erään tytön tyylistä. Hänellä on mielestäni ajatellut asut ja asusteet ja hänen tyylinsä on jotain, mistä itsekin pidän. Juttelimme pikkujoulujen tiimellyksessä ja kerroin hänelle pitävänsä hänen tyylistään. Yllätyksekseni hän kertoi myöskin tarkkailleensa pukeutumistani ja että hänen mielestään minulla on ihania vaatteita. Hauska sattuma ja tietenkin oli mukava kuulla, että ehkä minullakin on tunnistettavissa oleva tyyli. Yritän ainakin ajatella, mitä puen päälleni ja olen otettu, jos joku kehuu valintojani.

Opiskelijaelämän taloudellinen niukkuus on opettanut minulle luovuutta. Kirpputoreilta tekee todella hyviä löytöjä hyvään hintaan. Onnekseni olen keskikokoa (38/M), jolle löytyy aika hyvin kaikenlaista. Ja jos joku vaate on iso, sitä voi pienentää tai lyhentää. Taitoni ovat rajalliset, mutta olen sentään tehnyt itselleni vanhojenpäiväpuvun, joten ihan tumpelo en ole.

Verkkokauppojen alennusmyynnit ovat oikea runsaudensarvi. Syksyllä ostin aivan mielettömän hienot konjakinruskeat saappaat Ellokselta. Kengät tuntuvat hieman muovisilta, mutta näyttävät hurjan hyviltä ja mikä tärkeintä - ovat todella hyvät jalassa. Kapealla jalallani jouduin hankkimaan näihin pohjalliset, lesti oli todella väljä. Monoissa on juuri sopivasti menoa ja sopivaa asennetta, ne sopivat arkeen ja biletykseen ja lisäksi niillä saa väriä muuten aika mustaan talvipukeutumiseeni. Avokasosasto on juttu erikseen, niissä löytyy väriä vähän joka lähtöön. Paitsi että viime lauantain joululahjashoppailureissulta löysin syksyllä ihastelemani Dinskon mokkanahkaiset avokkaat bargain-hintaan - 60 egen popot 13 eurolla tarkoittavat ostamista! Bongasin kengät jo syksyllä, kun niitä markkinoitiin bussipysäkkien mainostauluilla. Tuolloin kenkien tsekkaus jäi ja nyt ne suorastaan odottivat minua kaupassa. Popot ovat ihanat jalassa, korko kestää kävelyä (kannan mokkapinta huolettaa) ja tarjolla oli vielä yksi pari koossa 38. Standardikoipisena hankalaa on juuri tuo, että alesta on hankala löytää omaa kokoaan. Paitsi jos käy flaksi :)
(kuvat Ellos ja Dinsko)

Ruskea ja sen eri sävyt ovat minulle värinä vähän hankalia. Tietyssä yhteydessä ja sopivassa sävyssä ne ovat loistavia, mutta esimerkiksi joku hailu beige saa minut tuntemaan syvää yhteyttä seinän kanssa. Ostin pari vuotta sitten kirppikseltä kivan beigen samettitakin ja se toimii tummanruskeiden asusteiden ja sopivansävyisten farkkujen kanssa ihan kivasti. Käytän sitä kuitenkin aika harvoin ja nyt se alkaa lähinnä pölyttyä naulakkoon.

Innostun aika ajoin uusista väreistä, viime vuoden juttuja olivat sähkönsininen, pinkki ja leijonankeltainen. Päätin syksyllä, että nyt en riehaannu mistään uudesta väristä, sillä se tarkoittaa automaattisesti asusterumbaa, sillä uusi väri tarkoittaa yleensä sitä ettei kaapista löydy sopivaa settiä kyseiseen vaatteeseen. Nyt talven tullessa totesin, että oikeasti tarvitsen uuden kivan takin ja muutaman mutkan kautta päädyin tilaamaan seen Boohoolta. Takki tuli alle viikossa ja vaikka brittikokojen kanssa joutui vähän arpomaan ja tilasin lopulta yhtä kokoa liian ison, olin erittäin tyytyväinen. Väljyys ei haittaa tässä mallissa, sillä vyöllä saa kurottua vyötärön kohdilleen. Takki on Suomen ilmastoon vähän ohut, mutta koska takki on väljä, mahtuu alle paksukin neulepaita. Loistokokeilu, takille, yhdelle puserolle ja toimituskuluille tuli hintaa alle 50 euroa. Väri ei ole kuvassa ihan kohdillaan, mutta malli tulee hyvin esiin. Helma on ihanasti pussitettu ja hihoissa on myös pienet puffit. Keltainen möykky on henkkamaukan leijonankeltainen huivi, jota olen käyttänyt takin kanssa. Värit korostavat kivasti toisiaan olemalla värisävyltään samanlämpöisiä ja korostavat kivasti toisiaan. Takissa on musta kiiltonahkavyö ja mustat napit, joten ne antavat muuten mustille tamineilleni sopivasti tilaa. Mielestäni loistohankinta. Oikeasta yläkulmasta voi muuten bongata Kissan, joka tuli ihmetettelemään puuhiani. Se on viisastunut sen verran, ettei hyökkää heti makoilemaan tavaroitteni päälle vaan odottaa tilanteen rauhoittumista. Takki on nyt turvassa naulakossa ja katti hakee leposijaansa muualta.

Kuka veti kellon?

Lapset ovat minulle mysteeri. Olen itse sukulaiskatraani nuorin, joten en ole juurikaan ollut tekemisissä ihan pienten lasten tai vauvojen kanssa. Olen kyllä ollut isosena lastenleirillä ja pikkutytöt tykkäsivät teiniangstissani värjäämästä haalistuneesta sinisestä kuontalosta. Ihan pienet lapset ovat kuitenkin olleet joskus hyvinkin pelottavia ja omat ajatukseni lastentekemisestä aika olemattomia.

Olin 20-vuotias, kun "sain" ensimmäisen kummilapseni. Poika oli ihan mukava, mutta pelkäsin sitä kitisevää otusta. Olin sitä mieltä, että en vain osaa olla tuollaisten kommunikointikyvyttömien sinappilinkojen kanssa. Kummipojan kasvaessa olin tyytyväinen, kun hänen kanssaan pystyi leikkimään ja juttelemaan. Toinen kummipoikani ilmaantui entiselle koulukaverilleni kolme vuotta sitten ja ehkä ensimmäinen ajatukseni oli, että apua, lapsi noin nuorena! Ystäväni pyysi kerran minua katsomaan poikaa hetken kun hän laittoi ruokaa ja kun poika alkoi itkeä, en osannut tehdä muuta kuin huutaa kaveriani apuun: "hei tämä itkee!"

Juttelin joitakin vuosia sitten hyvän ystäväni kanssa lapsista ja hän on hyvin samoilla linjoilla ajatuksineen lapsista: "kai se on joskus tehtävä". Ei siis mitään vauvakuumetta, ennemminkin lapsenteko tuntuu velvollisuudelta. Nauroimme vielä tänä syksynä tuolle keskustelulle ja edelleen olimme sitä mieltä, että ensin on tehtävä sitä ja tätä ja ehkä sitten olisi aika tehdä se kiintiömukula. Toinen ystäväni puolestaan muistutteli minulle, että aikoinani olin sitä mieltä, ettei lapsen tekeminen ole mikään välttämätön pakko ja voin jättää sen homman välistä tai ottaa adoptiolapsen. Mieltäni ei yhtään riemastuttanut sukulaiseni hätäily uhkaavasta ikääntymisestäni, kun kerroin opiskeluistani ja että valmistumiseen menee vielä muutama vuosi: "milloin meinaat tehdä lapsia?" Haluaisin tehdä uraakin, mutta selitäpä se koulunpenkiltä kotiäitiytyneelle, jonka minua pari vuotta vanhemmalla pojalla on jo pari mukulaa.

Viime talvena kuukautiseni olivat myöhässä ja olin lähinnä paniikissa - en voi olla raskaana! Kävin pitkällä lenkillä, ahdistelin ja hiivin lopulta apteekkiin ostamaan raskaustestin. Samalla reissulla hain viinipullon, jonka tuhosin harkitusti. Aamulla lukittauduin vessaan ja tein testin, jonka jälkeen odottelin piinaavat minuutit. Tulos näytti negatiivista ja hypin riemusta, käry ei ollut käynyt.

Biologinen kelloni on siis nukkunut lähestulkoon ikiunta ja olen kuvitellut sen ruostuneen kiinni jo aikoja sitten tai liekö mokoma ikinä toiminutkaan. Olen vieraillut nyt lähiaikoina molempien kummilasteni luona ja muutenkin todennut, ettei lapsen saaminen ehkä sittenkään lopeta elämää, se vain muuttaa sitä. Otinhan minä kerran Kissankin ja hyvin sen kanssa on pärjännyt. Mieskin vaikuttaisi olevan Kissan hoidon perusteella hyvä lastenkin kanssa. Lapsi ja kissa ovat tietenkin hieman eri tasoisia hoidettavia, mutta vastuu lemmikistäkin on otettava. Kaiken tämän edellä kuvatun jälkeen tuntuukin perin oudolta, tai jopa mahdottomalta, että ehkä minulla on sittenkin biologinen kello. Yliopistolla hengaillessani olen ihmetellyt sitä vauvavatsojen määrää ja asiasta on tullut kovin luonnollinen. Olen hetkittäin tuntenut, että haluan hoitaa jotain enemmänkin ja piankos hoitaisin lapsenkin. Aikakin voisi olla todella hyvä, sillä voisin opiskella äippäilyn ohessa ja valmistuttuani työnantajalla ei olisi ensimmäisenä mielessä, että kohta tuo kuitenkin jää purkamaan pentuja kotiin. Toisakseen ensin pitäisi vähän saada oman alan työkokemusta, mutta ehkei siitä pitäisi tehdä liian suurta numeroa. Kaiken kaikkiaan ajatus siitä, että pystyn synnyttämään uuden ihmisen, tuntuu nyt niin realistiselta ja ehkä jopa myös minulle sopivalta. Vauvakuumeesta ei vielä ole missään nimessä kyse, mutta ensimmäistä kertaa koko elämässäni ajattelen niin, että lapsihan olisi oikeastaan kiva juttu. Pitää vielä säikytellä Mies tällä asialla :)

Analogisia muistoja

Minulla oli vihdoinkin aikaa katsella vanhoja valokuvia. Niitä, jotka on otettu filmille ja lähetetty kehitettäväksi Ifille, josta ne viikon kuluttua tulivat. Kuvien onnistumista ei koskaan tiennyt niitä otettaessa ja osa kuvista on sumeita, värit haalistuneita tai kummallisia. Ihmiset, tunnelmat ja tilanteet ovat kuitenkin aitoakin aidompia ja niin eläviä, että voi melkein kuulla noiden ihmisten äänet.

Tuntui jotenkin hassulta palata -80-luvulle, omaan lapsuuteensa. Katsella kaikkia noita kuvia kotoa, omista kastajaisista ja itsestä lapsena, kylässä käyneistä vieraista, kiitoskortteja ihmisiltä, joita en edes tunne tai muista. Ne ihmiset, jotka tunnen, ovat vanhentuneet, saaneet omia lapsia tai en ole heitä nähnytkään sen koommin.

Kuvissa olevat esineet ovat minulle niin tuttuja,vaikka en enää muistanut niiden olemassaoloa. Muistan vielä ne neonkeltaiset toppahousut, tuliaispannumyssyn poronkarvakoristeineen, tonttuleikeissäni käyttämän tallilyhdyn ja keltaiset pallokynttilät, jotka olivat nyt eteisessäni olevan lipaston päällä olevien lasisten kynttilänjalkojen päällä. Se lipastokin on nyt minulla. Minun täytyi haalia se haalittavissa oleva määrä noita esineitä lapsuudenkodistani ja silti huomaan jättäneeni sinne liian paljon. En voinut tarrata kaikkeen ja onhan minulla iso laatikollinen muistoja valokuvina.

Huomasin, että analoginen muistini päättyy isäni hautajaisiin. Sitten hankin digikameran ja siirryin uuteen aikakauteen.

Tärkeintä noissa valokuvissa on tunnelma. Elämää on katseltu kameran linssin läpi silloin, kun on ollut juhlan aika tai on tapahtunut jotain merkittävää. Minun teki mieleni pukea hienot vaatteet ylle noita kuvia katsellessa, sillä arkiset kotivaatteet tuntuivat liian laimeilta kuvien juhlavuuden rinnalla. Halusin astua kuvaan ja olla mukana serkkuni rippijuhlissa tai istahtaa kesäiseen kahvipöytään mansikkakakkuineen. Tai ehkä siihen kuvaan ei olisi sopinut hienot vaatteet, sillä miehet olivat tulleet kahville heinäpellolta pölyisinä ja hikisinä, kiireisinä jatkamaan työtään kuumana kesäpäivänä sillä sade voisi tulla jo huomenna.

Täydellisin kuva kaikista oli hieman sumea kuva, jossa äiti pitää minua sylissään kastajaisissani ja isä hymyilee vieressä. Heidän ilmeistään näkee, että olen haluttu ja rakastettu lapsi. Voisiko tärkeämpää kuvaa ollakaan?

Asiasta tuhannenteen

Se, etten ole kirjoittanut pitkään aikaan, ei tarkoita sitä, ettei minulla olisi ollut asiaa. En vain ole kirjoittanut, on tuntunut siltä, että asiat ovat ihan ok. Ilmeisesti asioiden tilan ollessa ok ei ole tarvetta kirjoittaa eikä jättää niistä mitään merkkiä jälkeensä. Mitä järkeä siinäkin on? En kai halua, että elämästäni jää jäljelle vain ne kipeät ja huonot hetket ja hyviä hetkiä ei näytä olleenkaan?

Ostin Sofi Oksasen Stalinin lehmät ja luin kirjan alle vuorokaudessa. Jokin tarinassa oli niin kiehtovaa, etten saanut laskettua kirjaa käsistäni. Toiseus, lapsuuden muistot, tuoksut ja tunteet, kaikki ne olivat lähes aistittavissa ja toivat mieleeni omia lapsuuteni muistoja. Toiseuden teema oli herkkä, se on asia jota ei osaa käsitellä ja jota on vaikea ymmärtää. Peilaamme itseämme muihin ja haemme heistä erilaisuutta. Kun tuo erilaisuus löytyy, luokittelemme toiset ominaisuuksiensa mukaan ja voimme jopa korostaa, ettemme itse kuulu noihin Toisiin. Oksasen Anna-tyttö pelkäsi paljastuvansa Toiseksi ja suojeli erilaisuuttaan, kunnes tuli sinuiksi asian kanssa ja löysi avaimen kohti parempaa. Kirja oli jotain aivan sanoin kuvaamatonta, se taisi ahmaista minut sen sijaan, että minä olisin ahmaissut sen.

Oikeasti minun ei olisi pitänyt ostaa tuota kirjaa, sillä maanantaina on vielä yksi tentti ja minun pitäisi lukea siihen. Olen ollut pari viime viikkoa unen ja valveen rajamailla, eikä mikään ole kiinnostanut, ei senkään tenttikirjan lukeminen. Ajattelin sitten kokeilla, josko minua kiinnostaisi vielä joku ja ostin tuon kirjan. Se kiinnosti ja herätti, nyt tenttikirjakin on luettu.

Minulla on ollut liikaa aikaa ja liian vähän tekemistä. Luennot loppuivat marraskuun lopussa ja työtkin päättyivät, en saanut tähän hätään mitään uutta tilalle. Koska minulla ei ole mitään tekemistä, tuntuu etten saa aikaan sitäkään vähäistä. Ystävät ovat töissä ja en ole aina edes jaksanut soitella heille. Mies oli työreissulla ja kun hän nyt tuli takaisin, meni vajaa viikko ja olemme riidoissa. En aina jaksa ymmärtää, miten Hänen kanssaan on niin hankala olla. Enkä todellakaan jaksa ymmärtää, miksi en voi päästää irti. Eihän elämä ole jatkuvasti riitelemistä, mutta on kuitenkin olemassa sellaisia perusasioita, jotka eivät tunnu muuttuvan. Tuota Miestä on vain ihan toivotonta saada mukaan kaupungille tai lenkille tai juuri mihinkään muuhunkaan. Käymme joskus syömässä, mutta silloinkin tuntuu, että Hän haluaa mahdollisimman pian kotiin. Olen puhunut asiasta Hänelle, mutta ei Hän tunnu tajuavan sitä. Ei sanottuna eikä kirjoitettuna.

Juuri nyt mieleni tekisi avata punaviinipullo, laittaa meikkiä naamaan ja kadota yöksi kaupungille. Kaverit ovat tietenkin joko käymässä kotonaan, firmansa pikkujouluissa tai jossain ihan muualla. Yksinkään en halua lähteä mihinkään, joten ei kai auta kuin viettää laatuaikaa Kissan kanssa.