Viisi vuotta

Huomasin pari iltaa sitten, että Äidin kuolemasta tulee tänään tasan viisi vuotta. Mietin tovin tuota tapahtumaa, tai siis sitä kuinka sain kuulla siitä ja mitä tein lähipäivinä. Ne päivät tuntuivat pitkiltä, olivat raskaita ja ahdistavia ja jouduin sulkemaan osan Isän pohjattomasta surusta ulos, kääntämään pääni pois sen edessä. Olimme toki surussamme kaksin, mutta Isä oli siellä niin syvällä, etten ole sitä koskaan kyennyt ymmärtämään enkä varmasti koskaan tulekaan ymmärtämään. Itkin itkuni, niitä tuli iltaisin ja minusta tuntui, kuin olisin istahtanut pitkästä aikaa paikalleni kauhean kiireisen päivän jälkeen. Sydän oli raskas ja pimenevän syksyn illat hämärtyivät aina vain aiemmin.

Kirjoitin seuraavana lauantaina päiväkirjaani: " Äiti kuoli yllättäen tiistaina. Uutinen tuli minulle puhelimitse, enkä heti käsittänyt koko uutista. Alkushokissa M oli suurena apuna, kiitos hänelle siitä. Näin samana iltana tämän syksyn ensimmäiset revontulet. Ne olivat minulle Äidin Revontulet, joilla hän kertoi minulle kaiken olevan nyt kunnossa. Keskiviikon olin koulussa, mutta jotenkin kaikki tuntui tulevan kuin hidastetussa filmissä ja olisin halunnut huutaa kaikille mitä oli tapahtunut. Kerroin asiasta N:lle, J:lle ja J:lle, jotka olivat uutisesta hieman järkyttyneitä. Jotenkin asiasta kertominen silti helpotti, sai jaettua hieman sitä epämääräistä tuskaa sisältä.

Lähdin kotiin heti, kun pystyin, vaikka tänne tuleminen pelotti. Kotiin pääseminen helpotti kuitenkin valtavasti, vaikka se toikin itkun tullessaan. Nyt ainakin näin tilanteen ja paikat, vaikka ne tuntuivat kamalan tyhjiltä ilman äitiä. Isä oli, ja on edelleen, hyvin järkyttynyt. Hänelle tämä on toki suurempi menetys, ihminen, jonka kanssa on jakanut elämänsä kauan, on nyt poissa. Kotona on nyt niin hiljaista ja aika tuntuu pysähtyneen. Edessä on kuitenkin paljon asioita hoidettavana, joten on vain keskityttävä niihin ja jatkettava eteenpäin. Pahin tuntuisi olevan kohdaltani ohi jo nyt, mikä tuntuu jotenkin väärältä. Aika liikkuu hidastetusti ja asioille on muotoutunut uudet mittasuhteet. Asiat, jotka ennen olivat kipeitä ja isoja, ovat nyt mitättömiä.

[...]luotan kuitenkin siihen, että tulen pärjäämään uuden tilanteen kanssa[...]

[...]Tuntuu vähän syylliseltä ajatella näin maallisia jo nyt. Tyhjyys on silti suuri ja suru myös. Kai tämä on minun tapani käsitellä tämä menetys."

Voisinpa jotenkin lennähtää ajassa sen verran taaksepäin, että voisin kuiskata tuolle sohvannurkassa päiväkirjaansa kirjoittavalle tytölle kaiken todellakin järjestyvän, mutta että se ei tapahdu hetkessä. Joku taisi kuitenkin välittää minulle noita rohkaisevia ajatuksia, sen verran luottavaisesti kirjoitin jo tuolloin.

Kaksi tuikkua ikkunassani palavat nyt teille, Äiti ja Isä. Ne kertovat, että minulla on kaikki hyvin eikä mitään hätää.