Säröjä rakkaudessa

Mistä sen tietää, että suhdetta ei kannattaisi enää jatkaa? Mikä on se asia tai tekijä, joka vuodattaa maljan yli laitojensa?

Tiedän tuon kysymyksen olevan äärimmäisen vaikea eikä siihen ole olemassa yhtä selkeää vastausta. Minusta tuntuu nyt vain siltä, että yhteiselomme Miehen kanssa natisee liitoksistaan enkä enää jaksaisi. Hän ei edelleenkään asu täällä, mutta on käynyt luonani pari kertaa. Tiedän hänen välittävän minusta, sillä ei tuollaisia viikonloppureissuja tehdä, ellei halua nähdä toista. Aiempi reissu oli oikein mukava, kävimme ostamassa kämppään kaikkea tarvittavaa ja saunoimme, nukuimme pitkään ja nautin Hänen seurastaan. Viime reissulla taas Hän tuntui hirvittävän vieraalta ja etäiseltä, koko yhdessäolo oli kumman väkinäistä. Emme ole edes soitelleet tällä viikolla, vain muutamia viestejä.

Näitä vierauden ja etäisyyden tunteita on ollut ennenkin ja niistä on puhuttu. Mies on sanonut, että Hän on sellainen kun on eikä siitä muutu. Eikä tarvitsekaan, mutta minä en vain voi sille mitään, että tuo asia häiritsee. Hän on todella fiksu ja äärimmäisen lämminsydäminen ihminen jolta saan tukea, mutta se ei tunnu vain riittävän. Haluan enemmän juttelua, keskustelua, höpötystä. Haluan rauhallisia kävelyretkiä, matkan etelän aurinkoon ja Hänet seurakseni. Mutta en silloin, kun Hän on kuoressaan, tunnen oloni vain vaivautuneeksi. Inhoan niitä hetkiä. Kotona ne eivät haittaa, mutta on inhottavaa olla Hänen kanssaan jossain, kun Hän uppoutuu jonnekin sinne muuriensa taakse. En pidä yhtään siitä, että Hän sulkee minutkin ulkopuolelleen.

On vielä eräs yksittäinen asia, joka häiritsee minua. Raha. Mies ei ole mikään mestari hoitamaan raha-asioitaan, Hän on enemmänkin sellainen hetkessä eläjä. Minä taas pihistelen ja säästän, ylimääräiset tosin tuhlaan surutta vaatteisiin tai johonkin muuhun kivaan. Minulla on ollut aina säännölliset tulot, mutta Miehen keikkahommien väliin on jäänyt joskus työttömiä pätkiä ja silloin olemme eläneet minun palkallani. Hän on kyllä sitten hyvittänyt tätä minulle, mutta en voi sille mitään että välillä nuo tilanteet ovat ärsyttäneet. Tämä asumisjärjestelymme tuntuu tekevän Miehelle tiukkaa ja olen vippaillut Hänelle jonkin verran. En kitkuttele nytkään ihan pelkällä opintotuella, vaan minulla on pientä takavarantoa ja Mies tietää sen. Hermostuin tänään ihmeen paljon, kun Hän jälleen tarvitsi vippiä. Lupasin kyllä sen, mutta toivotin Hänelle samalla kipakat oman talouden hallintaterveiset. Tunsin itseni todella pikkumaiseksi niin tehdessäni, mutta en voinut sille mitään että asia ärsytti minua hirveästi.

Jotenkin tuo asia tuntui napsauttavan jotain oleellista rikki ja tämä päivä on mennyt suhdettamme märehtiessä ja nenää niistellessä. Olen pohdiskellut sitä, miksi olemme yhdessä ja niitä syitä tuntuu olevan lopulta aika vähän. Enkä ole kovin vakuuttunut kaikista noistakaan syistä. En oikein osaa pistää näitä asioita oikeisiin lokeroihinsa tai skaalata niitä, joten ajattelin hahmotella ajatuksiani kirjoittamalla tänne. En ihan vielä uskalla ottaa härkää sarvista ja myöntää, että nyt ollaan aika ratkaisevissa mietteissä ja että ehkä olisi aika ottaa aikalisä tai jopa viheltää peli poikki.

Taidan käydä järjestämässä ajatuksiani pienellä lenkillä ja yrittää sitten vielä lukea tenttiinkin.

Viisi vuotta

Huomasin pari iltaa sitten, että Äidin kuolemasta tulee tänään tasan viisi vuotta. Mietin tovin tuota tapahtumaa, tai siis sitä kuinka sain kuulla siitä ja mitä tein lähipäivinä. Ne päivät tuntuivat pitkiltä, olivat raskaita ja ahdistavia ja jouduin sulkemaan osan Isän pohjattomasta surusta ulos, kääntämään pääni pois sen edessä. Olimme toki surussamme kaksin, mutta Isä oli siellä niin syvällä, etten ole sitä koskaan kyennyt ymmärtämään enkä varmasti koskaan tulekaan ymmärtämään. Itkin itkuni, niitä tuli iltaisin ja minusta tuntui, kuin olisin istahtanut pitkästä aikaa paikalleni kauhean kiireisen päivän jälkeen. Sydän oli raskas ja pimenevän syksyn illat hämärtyivät aina vain aiemmin.

Kirjoitin seuraavana lauantaina päiväkirjaani: " Äiti kuoli yllättäen tiistaina. Uutinen tuli minulle puhelimitse, enkä heti käsittänyt koko uutista. Alkushokissa M oli suurena apuna, kiitos hänelle siitä. Näin samana iltana tämän syksyn ensimmäiset revontulet. Ne olivat minulle Äidin Revontulet, joilla hän kertoi minulle kaiken olevan nyt kunnossa. Keskiviikon olin koulussa, mutta jotenkin kaikki tuntui tulevan kuin hidastetussa filmissä ja olisin halunnut huutaa kaikille mitä oli tapahtunut. Kerroin asiasta N:lle, J:lle ja J:lle, jotka olivat uutisesta hieman järkyttyneitä. Jotenkin asiasta kertominen silti helpotti, sai jaettua hieman sitä epämääräistä tuskaa sisältä.

Lähdin kotiin heti, kun pystyin, vaikka tänne tuleminen pelotti. Kotiin pääseminen helpotti kuitenkin valtavasti, vaikka se toikin itkun tullessaan. Nyt ainakin näin tilanteen ja paikat, vaikka ne tuntuivat kamalan tyhjiltä ilman äitiä. Isä oli, ja on edelleen, hyvin järkyttynyt. Hänelle tämä on toki suurempi menetys, ihminen, jonka kanssa on jakanut elämänsä kauan, on nyt poissa. Kotona on nyt niin hiljaista ja aika tuntuu pysähtyneen. Edessä on kuitenkin paljon asioita hoidettavana, joten on vain keskityttävä niihin ja jatkettava eteenpäin. Pahin tuntuisi olevan kohdaltani ohi jo nyt, mikä tuntuu jotenkin väärältä. Aika liikkuu hidastetusti ja asioille on muotoutunut uudet mittasuhteet. Asiat, jotka ennen olivat kipeitä ja isoja, ovat nyt mitättömiä.

[...]luotan kuitenkin siihen, että tulen pärjäämään uuden tilanteen kanssa[...]

[...]Tuntuu vähän syylliseltä ajatella näin maallisia jo nyt. Tyhjyys on silti suuri ja suru myös. Kai tämä on minun tapani käsitellä tämä menetys."

Voisinpa jotenkin lennähtää ajassa sen verran taaksepäin, että voisin kuiskata tuolle sohvannurkassa päiväkirjaansa kirjoittavalle tytölle kaiken todellakin järjestyvän, mutta että se ei tapahdu hetkessä. Joku taisi kuitenkin välittää minulle noita rohkaisevia ajatuksia, sen verran luottavaisesti kirjoitin jo tuolloin.

Kaksi tuikkua ikkunassani palavat nyt teille, Äiti ja Isä. Ne kertovat, että minulla on kaikki hyvin eikä mitään hätää.

Uutta ja ihmeellistä

Maanantaina se vihdoin alkoi ja jännityksestä huolimatta kaikki meni oikein hyvin. Löysin oikean paikan, porukka vaikuttaa ihan mukavalta eivätkä asiat tunnu mitenkään ylitsepääsemättömän vaikeilta. Itse asiassa moni juttu tuntuu tutulta, olenhan viimeisen vuoden aikana ehtinyt tutustella asioihin ja hakea tietoa. Nyt tutustelen vain opiskelukavereihini ja yliopiston tiloihin.

Opiskelukaverit ovat aika nuoria, suurin osa on tullut suoraan lukiosta. Joukossa oli muutama vähän elämää nähnytkin ja hakeuduin välittömästi erään näistä seuraan. En koe itseäni niin kauhean vanhaksi, mutta toisaalta noin kahdeksan vuoden ikäero tuntuu tässä vaiheessa erittäin merkittävältä. Muistan vielä, miten hetkessä elävä ja johdateltavissa oleva olin lukion jälkeen vaikka tietenkin kuvittelin tietäväni kaiken. Aika on onneksi korjannut ainakin osan tuosta kirkasotsaisuudesta ja tuonut myös hienoista kriittisyyttä eteen tuotavia asioita kohtaan. En silti voinut mitään sille ylevyyden ja hyvänolon tunteelle, jonka tiedekunnan dekaanin puhe loi. Glorisointi on hyvä juttu silloin tällöin, mutta pitää kuitenkin muistaa, että suurin osa elämästä on arkea. Eikä arki aina ole niin kovin juhlallista. Oikeastaan se on sitä kovin harvoin.

Olen koonnut uutta arkeani kasaan pikku hiljaa ja ainakin tuleva kuukausi näyttää lievästi sanottuna kiireiseltä. Luvassa on kunnon alkuspurtti, joka kuitenkin onneksi näyttää hellittävän muutaman viikon kuluttua. Sitten voisin aloittaa uuden työn opiskelujeni ohessa. En ole hakenut töitä kovin aktiivisesti, mutta kalenterissani on jo kolme työhaastattelua ja jo ensimmäinen näistä oli sellainen työ, johon haluaisin ihan ehdottomasti. Haastattelijani oli valmistunut muutamaa vuotta aiemmin samalle alalle kuin minä ja olin varsin imarreltu, kun hän ansioluetteloani tutkiessaan totesi olevansa kateellinen työkokemuksestani. Kaikki ne kituutetut vuodet, ahdistavat yövuorot, kiireet ja muut ikävät asiat olivat hetkessä pois pyyhityt ja näin hetken oman historiani ulkopuolisen silmin. Ehkä vihdoinkin olen päässyt siihen pisteeseen, että en joudu ottamaan vastaan sitä työtä, mitä tarjotaan, vaan voin valita. Ei tietenkään kannata nuolaista, ennen kuin tipahtaa, mutta ei tämä nyt huonoltakaan näytä.

Jotenkin kaikki tuntuu nyt vain niin hyvältä ja asiat sujuvat hyvin. Miestä on ikävä, hän on vielä siellä etelässä. Olemme kuitenkin olleet suhteemme aikana usein etävaiheessa, joten uutta tämä ei ainakaan ole. Niin kauan kun on ikävää, on myös rakkautta. Ikäväni ei ole ehkä enää niin raastavaa ja sydäntä pakottavaa, mutta se on kuitenkin suurta haikeutta. Tunnen jotain suurta puuttuvan arjestani, erityisesti saapuessani kotiin, jossa minua odottaa vain Kissa. Onneksi edes se!

Kissa aiheutti minulle tänään sydämentykytystä, kun se otti yhteen ampiaisen kanssa parvekkeella. Seuraillessani sen kiinnostusta amppariin arvelin, että kohta pistää. Ja niinhän siinä kävi, tosin ei tassuun niin kuin olisin toivonut ja kuten ennen kävi, vaan jonnekin pään alueelle. Luulin jopa hetken, että kieleen, sen verran vaikeasti Kissa lipoi huuliaan turvonneella ja hieman hervottomalla kielellään. Säikähdin tästä, sillä kielihän voisi turvota niin että se tukkii kurkun ja hengitystiet. Soitin ystävälleni, jolla on ollut joitakin ongelmia koiranpentunsa kanssa ja hän vahvisti pelkoni kielen turpoamisen vaarallisuudesta. Sain häneltä Helsingin yliopistollisen eläinsairaalan numeron, jossa on 24 h auttava puhelin, samalla hain kotikaupunkini päivystävää eläinlääkäriä seuraten Kissaa huolestuneena. Mikäli hengitys olisi alkanut vaikeutua, minulla olisi ollut todella kiire! Ampiainen ei onneksi ollutkaan osunut kieleen, vaan jonnekin huulen alueelle ja vähän aikaa ihmeteltyään Kissa meni juomaan vettä. Helpotuin paljon, koska se onnistui ihan hyvin. Ja vielä enemmän, kun katti paineli takaisin parvekkeelle ihmettelemään lattialla pökkyrässä kömpivää ampiaista. Lopputulos oli 1 kuollutta ampiaista, 0 kissaa. Tästä viisastuneena laitan eläinlääkärien numerot valmiiksi kännykkään ja toivon, ettei Kissa menisi aina kuono edellä joka öttiäisen perään.

Nyt on vihdoin hieman aikaa nollata viikon tapahtumia. Tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että käyn läpi tärkeät jutut netistä, otan rennon asennon sohvalla, avaan television (ehkä neljättä kertaa tällä viikolla) ja nautiskelen pari olutta ennen kuin vedän peiton korviin.