Väsynyttä vikinää

Olen jotenkin väsynyt. Simahdin eilen lounastunnilla kotona reiluksi vartiksi aivan tuosta noin vain ja olin iltapäivän enemmän tai vähemmän pöllämystynyt. Ajattelin ottaa torkut illalla, mutta sitten ei nukuttanutkaan. Kylmät väreet juoksivat selkää pitkin, ilmeisesti loppukesän flunssa yrittää päästä valloilleen. Minulle tulee aina tähän aikaan vuodesta nuha, on tullut jo vuosien ajan. Työkaveri on nyt nuhassa, joten voisin oikeastaan käydä pyytämässä sen häneltä suoraan jotta saan asian pois päiväjärjestyksestä. Voisin sairastaa ensi viikonlopun, sillä viikon kuluttua on vihdoin ja viimein muutto ja täytyy olla reippaana.

Mutta nyt on väsy. Menin illalla ihan ajoissa nukkumaan, joskus kymmenen jälkeen ja nukahdin aika pian. Aamulla en meinannut herätä millään, lopulta haalauduin hieman ennen puoli kahdeksaa suihkuun. Ja olin reippaana hieman kahdeksan jälkeen töissä. Onneksi täällä ei olla ihan kamalan tarkkoja työajoista ja siksi toisakseen miksipä enää murehtisin koko asiaa. Enää viikko töitä ja sitten vihdoinkin kaikki muuttuu. Ehkä tämä väsymyskin siitä katoaa.

Ajattelin pitää jotain läksiäisiä viikonloppuna, mutta nyt näyttää siltä että voin poistua tästä kaupungista ihan vähin äänin. Yhden kaverin siskolla on synttärit, yksi painelee lomalle jonnekin kauas ja kolmas ei ole kovin innostunut. Suoraan sanottuna minustakin tuntuu, etten jaksa lähteä hänen kanssaan bilettämään, olemme olleet hyvin tiiviisti yhteydessä ja jotenkin tuntuu, että en nyt jaksaisi enää olla niin tarkasti perillä hänen elämästään. Minusta tuntuu kamalan epäsosiaaliselta. Pari vuotta tässä kaupungissa, muutama kaveri. Suurimman osan ajastani olen ollut töissä täällä äijäporukalla. En kauheasti vietä aikaa heidän kanssaan vapaa-ajalla, vaikka mukavia tyyppejä ovatkin, joten siitäkin syystä kaveriporukka on jäänyt pieneksi. Eikä kuntosaliharrastuskaan ole niitä sosiaalisimpia vaihtoehtoja.

Odotan nyt vain sitä muuttoa, ensi viikkoa. Pääsen vihdoinkin sinne, mihin olen ollut muuttamassa jo kahdeksan vuotta sitten. Elämä on nakellut sinne ja tänne, nyt olisi vihdoin aika nähdä onko tuo kaupunki lopulta se johon asetun. Siellä asuu monta ihanaa Ystävää ja ihmistä ja uusien kuvioiden myötä tutustun varmasti moneen uuteen loistotyyppiin. Tämä hetki tuntuu vain niin pysähtyneeltä ja päällimmäisenä on ehkä pettymys siitä, että lähtöön ei liitykään mitään sen ihmeempää, läksiäisiä tai muuta. Tuskin näinkään, olen varma että lähden tästäkin työpaikasta tippa linssissä. Yksi työkaveri jäi lomalle ja tuskin enää näen häntä. Hän oli lähettänyt porukalle sähköpostia, jossa lopussa kirjoitti vielä minulle, kuinka mukavaa kanssani on ollut työskennellä ja toivotti kaikkea hyvää. Jokin lämmin liikahti rinnassani kun luin tuon ja tuntui mukavalta, että olen reilussa puolessa vuodessa tehnyt noin hyvän vaikutuksen.

Niinpä niin, koskaan ei pääse eteenpäin mikäli ei joskus luovu jostain. Tästä tuli nyt vähän sekava juttu kaiken kaikkiaan, mutta jotenkin ajatukset ovat nyt hieman hajallaan. Pari viime viikkoa ovat olleet aika hiljaisia ja olen vähän päässyt käpertymään sisäänpäin. Ajattelen sitten liikaa itseäni, haen huomiota kiukuttelulla ja näköjään kenkkuilen itsellenikin. Yritän nukkua tänään päiväunet ja vähän rentoutua. Ja toivoa, ettei se nuha tulekaan. Miehen kanssa voisi pohtia jotain kivaa tekemistä viimeiseksi viikonlopuksi tässä kaupungissa, sen jälkeen asustelemmekin vähän aikaa eri osoitteissa hänen työnsä vuoksi.