Ensimmäinen viikko uutta elämää

Viikko on mennä hujahtanut taas kauhean nopeasti. Tuntuu ihan uskomattomalta, että vielä viikko sitten olin siellä entisessä paikassa, auto oli pakattuna valmiina lähtöön ja edessä oli aikamoinen muuttorutistus. Nyt kamat on purettu, netti toimii ja tänä aamuna tuli uusi televisiokin. Sen piti saapua vasta viikon kuluttua, mutta näköjään se oli toimitettu suoraan Ruotsista. En ole mikään kovin innokas tekniikkahifistelijä, mutta kun tein liki puolitoista vuotta töitä televisioitten ja muiden laitteiden parissa, päädyin ostamaan itselleni elämäni ensimmäisen oman television. Entinen olikin äidin ostama, joka oli minulla jo lukiossa. Harmitti luopua siitä, sehän oli ihan toimiva laite. Toivottavasti tämä uusikin kestää nyt ainakin sen kymmenen vuotta eikä kissa riko sitä kuten kävi parin kuukauden takaiselle lainatelkkarille (lue se tarina täältä).

Mööpelit ovat löytäneet ainakin alustavasti omat paikkansa ja sain kuin sainkin ängettyä kuppini kaappeihin. Keittiön kaappitilat eivät kehuja kestä, mutta ainakin niitä voi kehua kompakteiksi. Olisin silti kovin mielelläni levitellyt perintöarabialaiseni ihmisten ihasteltavaksi, nyt niistä suurin osa joutui kellariin odottelemaan isompia kaappeja (ja muuttoa!). Pyykinpesukone aiheutti minulle pientä päänvaivaa, mutta toiminnan tyttönä vältyin kuin vältyinkin nyrkkipyykiltä. Tuloputken liitin oli koneeni kanssa epäsopiva ja kahden ostetun jakoavaimen (muista: mittaa aina putken halkaisija ennen kuin hankit siihen työkaluja), yhden reunastaan lyhennetyn kumihanskan ja muutamien kirosanojen jälkeen poljin tunturillani rautakauppaan, jossa ystävällinen herra kertoi minulle millaisen nippelin tarvitsen ja mitä minun täytyy tehdä. Tein, mitä neuvottiin, ja nyt on taas pyykkivuori valloitettu.

Fyysiset puitteet siis ovat kunnossa, mutta mitenkäs henkiset? Ei valittamista, vaikka hieman yllätyksekseni olen kokenut pienehköjä kulttuurishokkeja. Ensinnäkin täällä on ollut kylmä, tosin ihan yhtä viileää näyttää olleen etelämpänäkin. Toiseksi ihmiset vääntävät hassua murretta, jota kyllä puhun lähes itsekin. Mutta sen murteen kuuleminen ympärillä on outoa. Kolmanneksi olen huomannut, etten tunne näitä kulmia niin kovin hyvin, vaikka näillä nurkilla olen paljon pyörinytkin. Olen jo päässyt sen ajatuksen yli, että kun käyn tuossa lähellä Ystäväni luona kahvilla, en jääkään sinne yöksi sille vihreälle sohvalle, vaan lähden kotiin. Ja voin käydä hänen kanssaan lenkillä tai kahvilla tai shoppailemassa tai ihan mitä vain ilman, että soittelen ja sovin asiasta kolme viikkoa etukäteen ja ilmoitan millä junalla tulen ja millä lähden. Minä siis asun täällä, en ole enää käymässä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen käynytkin täällä melko usein ja nyt tästä tuli vihdoin asemapaikkani. Helpompaa tänne tupsahtaminen on silti ollut kuin pari vuotta sitten edelliseen kaupunkiin. En tuntenut sieltä juurikaan ketään ja paikat olivat ihan outoja. Sopeutumiseen ja oloutumiseen sekä harrastusten etsimiseen meni melko paljon aikaa, nyt nämä hommat sujuvat paljon nopeammin.

Koin maanantaina muutosta johtumattoman ärsyttävän takapakin. Sain vihdoin ja viimein palautteen kesäkuun alussa jättämääni esseeseen ja vaikka tiesinkin, että tein sen vähän miten sattuu ja hutaisten, olin silti aika leipiintynyt saadessani opettajalta korjauskehotuksen. Sillä hetkellä tunsin itseni jokseenkin tyhmäksi ja riittämättömäksi ja pohdin, jättääkö kaikki sikseensä ja lähteä vain tekemään jotain tylsää työtä. Eilen olin skarpannut itseäni sen verran, että aloin syventyä palautteeseen ja kirjoitelmaani ja totesin, ettei sen korjaaminen nyt niin kamalaa ole. Loppujen lopuksi homma sujui ihan hyvin ja sain palautettua korjatun version jo tänään, olin jopa ihan tyytyväinen lopputulokseen. Ei ollut näköjään keväällä meikäläisen motivaatio enää kohdillaan.

Usko itseen ja opintoihin siis palasi ja tarpeen se onkin. Maanantaina se koulu sitten alkaa, huomenna olisi tarkoitus käydä visiitillä opiskelijapalveluissa hakemassa kalenteria ja tarraa opiskelijakorttiin. Olen siis ollut kirjoilla jo vuoden, mutta vasta nyt menen varsinaisten opintojeni pariin. Täytyy myöntää, että hieman jännittää nähdä kuinka nuorien sekaan päädyn. Viime keväänä kirjoitti kai ikäluokka -89 (vain onko se -90?), joka tarkoittaa sitä että itse olin heidän syntyessään jo ala-asteella. Noh, ihminen on niin vanha kuin tuntee olevansa, joten en todellakaan usko erottuvani seasta vanhana pieruna. Ja tuskinpa kaikki ovat suoraan lukiosta tulleita. Hassua nyt vain pohtia tällaista asiaa, se opiskeluhan tässä on tärkeintä eikä kaverit ja bileet (vaikka en karsasta niitäkään yhtään, don´t get me wrong!). Jatkossa on siis luvassa opiskelijaelämää.

Nyt kuitenkin luvassa kulmakarvojen värjäilyä ja television ihmettelyä.