Days like this can be seen upon my face

En ymmärrä, mistä näitä tällaisia päiviä tulee. Päiviä, jolloin lähes kaikki asiat ärsyttävät, mikään ei onnistu, väsyttää ja tympii. Hirveän vastentahtoisia, laahaavia ja sellaisia, joiden odottaa päättyvän. Nämä päivät ovat myös sellaisia, jotka voivat muuttua hyviksi aivan tuosta noin vain. Riittää, että naapuri jää pitämään ovea auki huomatessaan sinun tulevan samaan rappuun. Ja jota tönäisin vahingossa kyynärpäällä mahaan.

Näihin päiviin kuuluu kenkkuilu itselle ja muillekaan ei jaksa olla mukava. En ole ilkeä, mutta minulta saa totuuden huomattavasti normaalia helpommin. Pyytämättäkin.

Aamu alkoi mukavasti, tai ainakin niin mukavasti kuin se voi alkaa herätessäsi ennen kuutta lenkille. Ilma oli oikein mukava, mutta askel ei nyt oikein noussut. Ei se mitään, pääasia että pääsin liikkeelle ja tepsuttelin sen minkä jaksoin. Lenkkipolun varrella olevalla kuntoilupaikalla (sellainen paikka, jossa voi venytellä, tehdä vatsalihaksia, vetää leukoja (except me) ja sen semmoista) mielikuvitukseni pääsi hieman valloilleen. Näin aiemmin polulla ulkomaalaisen miehen beigen puudelinsa kanssa ja kohta hän oikaisi jälleen reitilleni jotain metsän läpi tullutta polkua pitkin. Hän meni kuitenkin toiselle polulle, mutta liikaa ruotsalaisia dekkarisarjoja katsoneena aloin miettiä, kuinka mahtava scene paikka olisi pienelle murhamysteerille. Sen nimi voisi olla vaikka puudelimies. Joku toinen aikainen lenkkeilijä löytäisi minut roikkumassa verta valuvana raatona pitkin puolapuita, avaimeni ja silmälasini olisivat viereisellä penkillä. Lenkillä en kanna mukanani puhelinta tai henkkareita, joten poliisilla menisi tovi selvittää henkilöllisyyteni. Työkaverit olisivat varmasti ensimmäisiä, jotka ihmettelisivät katoamistani, sitten mies töistä tullessaan. Hän huomaisi laukkuni ja puhelimeni eteisessä, ihmettelisi tovin ja soittaisi poliisille. Tuntomerkkejä: mustat hiukset, silmälasit, tatuointi niskassa,...Mielikuvitus alkoi laukata niin kovaa, että päätin itsekin ravata pikimmiten takaisin kotiin.

Päivemmällä se kiukutus alkoi. En halunnut lähteä lounaalle työkavereitten kanssa, painelin kauppaan. Halusin syödä jotain ihan normaalia, mutta minun täytyi saada sitä kamalaa riisifruttia. Joka tarkoittaa sitä, että muuten syödään aika vähän ja iltapäivästä tuli jälleen nälkä ja kiukutus. Minun täytyi saada kyllä suklaatakin, mutta onneksi juuri sitä uutta minttu-Tuplaa ei ollut kaupassa. Muu ei sitten kelvannut. Tässä rasittavassa mielentilassa mättää siis kaikki ja olen valtavan täynnä pahantuulista itseäni. Kävelen kadulla naama mutrulla ja näytän varmasti siltä, ettei innokkainkaan feissari rohkene kysellä kiinnostuksestani ihmisoikeuksiin. Kaikki näyttävät idiooteilta, eivät tajua pysyä pois tieltäni, pakkaavat banaaninsa muovipussiin (MIKSI???) ja etsivät kassajonossa tasarahaa jokaisesta taskustaan. Ja minua ärsyttää se, että minua ärsyttää. Toisinaan saan purettua pahan energiani - jotain sellaista se on - johonkin fyysiseen tai sitten pääsen avautumaan jollekin läheiselle tai työkaverille. Tällä kertaa siihen riitti mahaan tönäisemäni avulias naapuri.

Nyt jatkan iltaani vähemmän ärtyisänä kaalille lemuvassa kämpässäni. Sen kanssa on vähän sama kuin valkosipulin: maku on hajua parempi. Sama ei päde kaikkeen, mutta en ala pohtia tätä sen enempää :)