Mustikkapiirakkaa

Sain tuliaisiksi pussillisen mustikoita ja tein niistä heti mustikkapiirakkaa. Löysin Pirkan sivuilta (kuva ja resepti: http://www.pirkka.fi/) ihan loistavan hyvän rukiisen mustikkapiirakan ohjeen. Varsinkin sopivan haaleana tämä on ihan mielettömän hyvää.

RUKIINEN MUSTIKKAPAISTOS (8 annosta)

Pohja:
100 g voita tai margariinia
1 dl sokeria
1 kananmuna
1 1/2 dl vehnäjauhoja
1 dl ruisjauhoja
1 tl leivinjauhetta

Täyte:
7-8 dl (400 g) mustikoita
2 rkl perunajauhoja
1/2 dl sokeria
1 tlk (2 dl) kevytkermaviiliä
1 kananmuna
1/2 dl sokeria
2 tl vanilliinisokeria

Voitele piirakkavuoka (halkaisija 26 cm). Vatkaa pehmeä rasva ja sokeri vaaleaksi vaahdoksi. Lisää muna vatkaten. Sekoita keskenään vehnä- ja ruisjauhot sekä leivinjauhe. Lisää jauhoseos rasva-sokerivaahtoon siivilän läpi ja sekoita juuri ja juuri tasaiseksi. Levitä taikina lastalla jauhoja apuna käyttäen vuoan pohjalle ja reunoille.Sekoita mustikoiden joukkoon perunajauhot ja sokeri. Kaada seos vuokaan. Sekoita kermaviili, muna, sokeri ja vanilliinisokeri. Levitä seos mustikoiden päälle. Paista 200-asteisen uunin alimmalla tasolla noin 25 minuuttia. Tarjoa haaleana.

En tiedä, onko ohjeessa virhe, kun täytteessä on kaksi kertaa puoli desiä sokeria. Ilmeisesti ensimmäinen puolikas menee mustikoiden sekaan ja toinen puolikas kermaviili-munaseokseen. Huomasin tuon tuplapuolikasjutun vasta nyt, eli itse tein täytteen sotkemalla mustikat, puoli desiä sokeria ja vanilliinisokerin perunajauhojen kanssa ja päälle läiskäisin kermaviili-munaseoksen ilman sokeria. Hyvää oli silti :) Omassa uunissa hehkuttelin piirakkaa yli puoli tuntia, mustikkamähmä ei meinannut hyytyä millään. Sen täytyykin jäädä hieman löysäksi, mutta ihan velliäkään se ei saa olla. Tai sitten tämäkin on makukysymys.

Ensimmäinen viikko uutta elämää

Viikko on mennä hujahtanut taas kauhean nopeasti. Tuntuu ihan uskomattomalta, että vielä viikko sitten olin siellä entisessä paikassa, auto oli pakattuna valmiina lähtöön ja edessä oli aikamoinen muuttorutistus. Nyt kamat on purettu, netti toimii ja tänä aamuna tuli uusi televisiokin. Sen piti saapua vasta viikon kuluttua, mutta näköjään se oli toimitettu suoraan Ruotsista. En ole mikään kovin innokas tekniikkahifistelijä, mutta kun tein liki puolitoista vuotta töitä televisioitten ja muiden laitteiden parissa, päädyin ostamaan itselleni elämäni ensimmäisen oman television. Entinen olikin äidin ostama, joka oli minulla jo lukiossa. Harmitti luopua siitä, sehän oli ihan toimiva laite. Toivottavasti tämä uusikin kestää nyt ainakin sen kymmenen vuotta eikä kissa riko sitä kuten kävi parin kuukauden takaiselle lainatelkkarille (lue se tarina täältä).

Mööpelit ovat löytäneet ainakin alustavasti omat paikkansa ja sain kuin sainkin ängettyä kuppini kaappeihin. Keittiön kaappitilat eivät kehuja kestä, mutta ainakin niitä voi kehua kompakteiksi. Olisin silti kovin mielelläni levitellyt perintöarabialaiseni ihmisten ihasteltavaksi, nyt niistä suurin osa joutui kellariin odottelemaan isompia kaappeja (ja muuttoa!). Pyykinpesukone aiheutti minulle pientä päänvaivaa, mutta toiminnan tyttönä vältyin kuin vältyinkin nyrkkipyykiltä. Tuloputken liitin oli koneeni kanssa epäsopiva ja kahden ostetun jakoavaimen (muista: mittaa aina putken halkaisija ennen kuin hankit siihen työkaluja), yhden reunastaan lyhennetyn kumihanskan ja muutamien kirosanojen jälkeen poljin tunturillani rautakauppaan, jossa ystävällinen herra kertoi minulle millaisen nippelin tarvitsen ja mitä minun täytyy tehdä. Tein, mitä neuvottiin, ja nyt on taas pyykkivuori valloitettu.

Fyysiset puitteet siis ovat kunnossa, mutta mitenkäs henkiset? Ei valittamista, vaikka hieman yllätyksekseni olen kokenut pienehköjä kulttuurishokkeja. Ensinnäkin täällä on ollut kylmä, tosin ihan yhtä viileää näyttää olleen etelämpänäkin. Toiseksi ihmiset vääntävät hassua murretta, jota kyllä puhun lähes itsekin. Mutta sen murteen kuuleminen ympärillä on outoa. Kolmanneksi olen huomannut, etten tunne näitä kulmia niin kovin hyvin, vaikka näillä nurkilla olen paljon pyörinytkin. Olen jo päässyt sen ajatuksen yli, että kun käyn tuossa lähellä Ystäväni luona kahvilla, en jääkään sinne yöksi sille vihreälle sohvalle, vaan lähden kotiin. Ja voin käydä hänen kanssaan lenkillä tai kahvilla tai shoppailemassa tai ihan mitä vain ilman, että soittelen ja sovin asiasta kolme viikkoa etukäteen ja ilmoitan millä junalla tulen ja millä lähden. Minä siis asun täällä, en ole enää käymässä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen käynytkin täällä melko usein ja nyt tästä tuli vihdoin asemapaikkani. Helpompaa tänne tupsahtaminen on silti ollut kuin pari vuotta sitten edelliseen kaupunkiin. En tuntenut sieltä juurikaan ketään ja paikat olivat ihan outoja. Sopeutumiseen ja oloutumiseen sekä harrastusten etsimiseen meni melko paljon aikaa, nyt nämä hommat sujuvat paljon nopeammin.

Koin maanantaina muutosta johtumattoman ärsyttävän takapakin. Sain vihdoin ja viimein palautteen kesäkuun alussa jättämääni esseeseen ja vaikka tiesinkin, että tein sen vähän miten sattuu ja hutaisten, olin silti aika leipiintynyt saadessani opettajalta korjauskehotuksen. Sillä hetkellä tunsin itseni jokseenkin tyhmäksi ja riittämättömäksi ja pohdin, jättääkö kaikki sikseensä ja lähteä vain tekemään jotain tylsää työtä. Eilen olin skarpannut itseäni sen verran, että aloin syventyä palautteeseen ja kirjoitelmaani ja totesin, ettei sen korjaaminen nyt niin kamalaa ole. Loppujen lopuksi homma sujui ihan hyvin ja sain palautettua korjatun version jo tänään, olin jopa ihan tyytyväinen lopputulokseen. Ei ollut näköjään keväällä meikäläisen motivaatio enää kohdillaan.

Usko itseen ja opintoihin siis palasi ja tarpeen se onkin. Maanantaina se koulu sitten alkaa, huomenna olisi tarkoitus käydä visiitillä opiskelijapalveluissa hakemassa kalenteria ja tarraa opiskelijakorttiin. Olen siis ollut kirjoilla jo vuoden, mutta vasta nyt menen varsinaisten opintojeni pariin. Täytyy myöntää, että hieman jännittää nähdä kuinka nuorien sekaan päädyn. Viime keväänä kirjoitti kai ikäluokka -89 (vain onko se -90?), joka tarkoittaa sitä että itse olin heidän syntyessään jo ala-asteella. Noh, ihminen on niin vanha kuin tuntee olevansa, joten en todellakaan usko erottuvani seasta vanhana pieruna. Ja tuskinpa kaikki ovat suoraan lukiosta tulleita. Hassua nyt vain pohtia tällaista asiaa, se opiskeluhan tässä on tärkeintä eikä kaverit ja bileet (vaikka en karsasta niitäkään yhtään, don´t get me wrong!). Jatkossa on siis luvassa opiskelijaelämää.

Nyt kuitenkin luvassa kulmakarvojen värjäilyä ja television ihmettelyä.

Muuttajan muistilista

Kissa, akka ja koko omaisuus on nyt sitten rahdattu puolen Suomen läpi uuteen kotiin. Mies meni vielä työhommiin etelään, joten minä jäin pistämään kotipesää kuntoon Kissan kanssa. Tässä laatikoiden ja muun muuttorumban keskellä mieleen on pälkähdellyt yksi jos toinenkin hyvä vinkki vastaisen varalle. En kyllä enää halua tehdä näin massiivista muuttoa, ainakaan vähään aikaan. Viimeisestähän ei olekaan aikaa kuin kaksi vuotta. Mutta jos nyt joskus erehdyn mukaan johonkin vähänkin vastaavaan hankkeeseen, niin palaan näihin nikseihini.

Massiivisella muutolla tarkoitan sitä, että muutetaan kaikki kamat kerralla paikasta A paikkaan B. Saman kaupungin tai muutamien kymmenten kilometrien välillä muutto on suht simppeliä, kun tavaranroudausreissuja voi tehdä useampia. Välimatkan venyessä satoihin kilometreihin on kertarysäys ainoa mahdollisuus. Tätä väitettä tukevat kaksi viimeisintä maisemanvaihdostani, jonka lopputulos on se, että päädyin 1100 kilometrin mutkan kautta asumaan sadan kilometrin päähän entisestä kotipaikastani. Asiat voi tehdä vaikeasti tai sitten hyvin vaikeasti.

1) Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Hyvällä suunnittelulla säästää aikaa ja hermoja. Kaikkea on mahdotonta huomioida, mutta mitä useampi homma sujahtaa suoraan putkeen, sitä kivempaa kaikilla on. Ja sitä helpompi on itse muuttotoimitus.

2) Hanki kunnon muuttolaatikot – ei mitään Siwan entisiä kananmunalaatikoita. Kierrätys kunniaan, mutta elämästä voi tehdä vaikeaa muutenkin kuin haalimalla muuttoa varten eri kokoisia, muotoisia ja enemmän tai vähemmän resuja laatikoita. Ihan parhaita ovat muuttofirmojen muovilaatikot: kestävän pinoamista, ovat sopivan kokoisia, helppoja avata ja sulkea. Miinuksena, ettei päälle oikein voi kirjoittaa sisältöjä (teippi pelastaa tässäkin). Oma lottovoittolaatikkoni oli erään lähettifirman pakkauspahvilaatikko, joita tilailin työpaikalle muina naisina muuttolaatikoikseni. Parikymmentä samankokoista ja -näköistä boksia olivat kaunis näky.

3) Älä aliarvioi tavaran määrää. Jos pari vuotta sitten yksiöstä muuttaessasi sinulla oli noin 9 kuutiota tavaraa, sitä voi olla nyt kahden ihmisen taloudessa liki tuplaten. Tavaroilla on ilmeisesti myös taipumus duplikoitua, iän myötä hamstrausinto kasvaa (sitä VOI tarvita vielä joskus!) ja siihen kymmenen vuotta sitten ostettuun sukankuivaustelineeseen on niin kiintynyt, ettei sitä raski heittää pois vaikka siitä puuttuukin muutama nipsutin. Muutto on hyvä hetki uudistaa mööpeleitä – ennen muuttoa vanha tavara kirpparille ja uuteen kotiin voi sitten hakea upouudet ja tyylikkäät kalusteet.

4) Älä pakkaa liian painavia laatikoita. Niitä on inhottava kantaa. Niitä näyttää olevan vähemmän, mutta kolmenkymmenen kilon paino lannistaa reteimmänkin muuttomiehen, -naisesta puhumattakan. Pusseistakaan ei kannata tehdä liian painavia, esimerkiksi lakanat näyttävät todella viattomilta, mutta painavat ihan p*rkeleesti päädyttyään samaan jätesäkkiin.

5) Keräilyerät. Mihinkään kuulumatonta kamaa, joka on mahdollisesti roskisuhan alainen. Pyhitä näille kaappien perukoiden purnukoille ja kipottimille oma laatikkonsa, johon niitä voi keräillä. Sitä mihinkään sopimatonta ja kuulumatonta kamaa työntyy esiin yllättävän paljon.

6) Kirjoita laatikon päälle sen sisältö. Kirjoita sama myös laatikon kylkeen, sillä päällekkäinhän ne laatikot pinotaan. Mitä tarkemmin kirjoitat sisällön lootaan, sitä helpompaa on purkaminen. Mitä useampi huone, sitä varmemmin kannattaa kirjoittaa myös tarkka osoite kuhunkin pakettiin.

7) Last things are also the first things. Vessapaperia, käsipyyhe, lusikka/haarukka/veitsi/juomalasi, siivousvälineet, kynä, paperia, sakset, vasara, ruuvimeisseli, kännykän laturi. Homma uudessa kodissa on helpompaa aloittaa, kun tietty tarvikevalikoima on välittömästi saatavilla. Itse kaipailin edellä mainittuja tamineita ja kenkutti tehdä muistiharjoituksia lattialuudun sijainnista.

8) Mieti etukäteen kuljetusauton pakkausjärjestys. Ja puhu siitä muuttoavun kanssa. Ensin painavat ja tilaa vievät tai sitten ne, jotka pitää saada ensin sisään pisteessä B. Muista fysiikan lait: painavimmat kannattaa pakata lähelle auton keulaa, ei ainakaan yli taka-akselin. Ai miksi? Yritäpä ajaa takapainotteisesti lastatulla autolla, siinä voi tulla mieleen Leevi and the Leavings: ”...vastaantulijoiden kaistalla, on vittumaista luistella...”

9) Hanki hyvää muuttoapua. Reipas muuttoapu on kullanarvoinen asia. Työtä ja hikoilemista pelkäävä huonokuntoinen kaveri ei välttämättä ole paras mahdollinen apuri, tosin sopivalla organisoinnilla hänestäkin voi olla jotain hyötyä. Vaikka kissanhoitajana.

10) Tehtävänjako. Yksi kantaa tavaraa ulos asunnosta, yksi lastaa sitä autoon ja järjestelee lastia. Hissipaikoissa kannattaa nimittää hissivastaava, joka lastaa hissin eteen tuotua tavaraa kyytiin ja purkaa ne toisessa päässä. Muut toimittavat tavaraa tai vievät sitä eteenpäin. Asuntoon muuttavan kannattaa olla siellä asunnon järjestelypäässä ja pitää huolen siitä, ettei kamaa kanneta vuoreksi olohuoneen lattialle, jonka jälkeen sohva ei enää mahdu mihinkään.

11) Kädet ja jalat – hanskat ja kunnon kengät. Itse muuttotilanteessa ei tarvita päätä, mutta sitäkin enemmän käsiä ja jalkoja. Hanskat suojaavat herkkää hipiää ja manikyyriä ja koska muutto on harvoin kovin glamööriä touhua, mukavimmat ja turvallisimmat kengät ovat parhaat.

11) Muista kiittää hyvää muuttoapua! Tuskin kukaan oikeasti tykkää muutosta, mutta jos olet ollut niin onnekas, että olet saanut muuttoapua, kiitä sitä. Vastapalvelus on minimikorvaus, mutta paljon hyvää mieltä tuovat pitsareissu tai viinipullokin. Kukin kaverinsa mukaan.

12) Kissat ja lapset ensin. Perheen pienimmille muutto on aikamoista hässäkkää ja sitä täytyy järjestellä niiden ehdoilla. Minulla on kokemusta vain Kissan muuttamisesta ja helpoimmaksi sen on tehnyt Feliway –feromonisuihke, jota saa apteekista. Katti tuli ihan hyvin mukana, vaikka leikkikin välillä niskatukea.

13) Pura kohdan seitsemän laatikko ensimmäisenä. Tiedät viimeistään muutettuasi, miksi.

14) Verhot. Ellei kämpässä ole valmiina sälekaihtimia, kannattaa pakata verhot helposti saataville. Toivon juuri, ettei vastapäisen nostokurjen kuljetaja tule aamulla töihin. Toinen verhoihin liittyvä ärsyttävä asia on huonekorkeus. Kenen vatipään idea on vaihdella huonekorkeuksia? Ero -70 –luvun ja juuri valmistuneen asunnon huonekorkeudessa näyttäisi minun verhobarometrini mukaan olevan noin 20 cm uudemman tuotannon asunnon hyväksi. Suihkuverhon kanssa tilanne on päinvastoin, sitä pitää karsia lyhyemmäksi.

15) Pyyhkimään. Ennen tavaroiden paikoilleen asettelua on kaikista helpointa tehdä pieni suursiivous. Kaappien pyyhkiminen tyhjillään on nopeaa ja mikäs sen kivempaa kun asetella ryynit puhtaaseen kaappiin. Tavaroita purkaessa kannattaa myös pyyhkiä esiin paljastuvia esineitä. Onhan nekin kiva saada puhtaana paikoilleen.

16) Tilaa avaimet käteen –paketti. Sitten, kun olen vanha ja rikas ja minulla on suuri omakotitalo, soitan muuttofirmaan ja pyydän heitä hoitamaan homman. Itse lähden odotellessa etelän auringon alle liottamaan varpaitani lämpimään meriveteen ja muistelen näitä rynnistyksiä nuoruuden intoiluun kuuluvina ”tehdään itse” -vääntämiseen.

Viimeisiä kertoja

Nyt se vihdoin ja viimein koitti: viimeinen päivä töissä! Olen valtavan helpottunut päästessäni pois, vaikka olenkin hieman haikeilla mielin jättäessäni nämä loistavat työkaverit. Fakta on kuitenkin se, että en olisi jaksanut enää tehdä näitä töitä. Liian vähän tekemistä, ei motivaatiota. Ja jos aion joskus valmistua, täytyy sinne koulullekin mennä.

Näissä lähdön tunnelmissa tulee lopullisuuden tunne. Kävelen tätä katua viimeistä kertaa, käyn tuossa kahvilassa viimeistä kertaa, viimeinen kerta lenkillä, viimeinen työpäivä. Nämä kadut, asiat ja ihmiset poistuvat toki arkielämästäni, mutta eivät ne katoa lähdettyäni. Voin palata milloin vain ja löytää taas sitä samaa tuttua, vaikka muutkin menevät eteenpäin. Ennen lähtöä tulee vain se tunne, että haluaa vielä tarrata kiinni ja tallettaa muistot tuoreina tuoksuineen ja tunnelmineen. On niin monta paikkaa, josta olen lähtenyt, enkä koskaan niitä unohtanut. Tämä on nyt yksi lisää siihen ketjuun. Osa elämääni.

Syksy tuntuu hyvältä ajalta muutokselle. Suurimmat muutokset elämässäni ovat tapahtuneet syksyn aikaan, kesän päättyessä. Hieman yllättäen minua jännittää tuleva muutos, vaikka siihen ajatukseen on ehtinytkin jo tottua. Mitään uutta ei kuitenkaan saa koskaan, ellei ole valmis luopumaan jostain. Näin ajateltuna koko asia tuntuu valtavan suurelta, dramaattiselta ja lopulliselta, vaikka eihän se sitä ole. Iso asia tämä on, mutta ei mitään niin suurta, mitä ei olisi ennenkin koettu. Tutusta ja turvallisesta luopuminen vain vähän hangoitteluttaa vastaan. Ajatukset ovat vain niin kiinni tässä kaikessa, että mistään on nyt vaikeaa ajatella selkeästi ja tunteet pukkaavat pintaan. Tippa ei ole vielä tullut linssiin, mutta senkin aika on varmasti, kunhan tulee hyvästien aika.

Nyt on vielä paljon tekemistä, en malttaisi istuskella täällä töissäkään. Taidan livahtaa vähän aiemin kotiin, treffata vielä yhden kaverin ja jatkaa loputtomalta tuntuvaa pakkaamista. Mistä se kaikki kama on kotoisin ja miksi hitossa hamstraan sitä kaikkea? Osa on toki perintökalleuksia, mutta suurin osa kuitenkin omia vanhoja vaatteitani, joita "käytän vielä ehkä joskus". Onneksi vein talvella uffaffaalle säkkikaupalla tavaraa, en ole niiden perään paljon haikaillut. Sieltä säkistä kyllä löytyi jokunen arkistojen aarre, jota on tullut käytettyä. Eli kyllä niitä sittenkin joskus tulee käytettyä, ainakin osaa. Hyvin pientä osaa :)

Kurkistus kristallipalloon

Olen bongaillut muutamasta blogista haasteen, jossa pyydetään kuvailemaan elämäänsä vuoden ja viiden vuoden kuluttua. Tai siis sitä, millaista sen kuvittelee olevan. Jos joku käy lukemassa tätä, ota idea mukaasi (lukeeko tätä muuten kukaan kuin ehkä yksi ihminen silloin tällöin?).

Vuoden kuluttua

- kandityö alkaa muhia mielessä
- opiskeluintoa riittää vielä rutkasti
- olen saanut mukavan kesätyön, jossa olin jo ehkä hieman aiemminkin. Työ liittyy omaan, uuteen alaani
- Kissa elää ja voi paksusti
- Mies elää ja voi hyvin
- olemme kotiutuneet hyvin uuteen paikkaan ja rakkautemme kukoistaa uutta loistoaan
- tai sitten tiemme ovat eronneet lopullisesti
- olen ottanut osaa 10 kilometrin juoksuun

5 vuoden kuluttua

- olen valmis maisteri

- takana on jo parisen vuotta oman alan työtä
- edessä lupaavat uramahdollisuudet
- viihdyn työssäni
- olen ostanut oman asunnon
- Kissa elää ja voi paksusti
- olen juossut puolimaratonin
- olen terve ja onnellinen
- olen matkustellut mielenkiintoisissa paikoissa
- alkaisi olla aika harkita lapsen tekemistä
- minulta kysytään vieläkin papereita Alkossa hakiessani sieltä viinipullon
- elämä on vakiintunut paikoilleen

Vuoden päähän on aika helppoa "ennustaa" realistisia suunnitelmia, mutta viisi vuotta on aika pitkä aika. Viisi vuotta sitten olin vielä opiskelija ja olin jo astunut työelämään, isä ja äiti olivat elossa, otin elämän kevyemmin ja halusin pois Suomesta tai ainakin siitä kaupungista, jossa asuin. Tuo aika tuntuu nyt hyvin kaukaiselta, vaikkei siitä nyt niin kauaa olekaan. Mitähän olisin tuolloin kuvitellut tekeväni viiden vuoden kuluttua? Olisipa mielenkiintoista tietää.

(kirotut rivivälit)

Väsynyttä vikinää

Olen jotenkin väsynyt. Simahdin eilen lounastunnilla kotona reiluksi vartiksi aivan tuosta noin vain ja olin iltapäivän enemmän tai vähemmän pöllämystynyt. Ajattelin ottaa torkut illalla, mutta sitten ei nukuttanutkaan. Kylmät väreet juoksivat selkää pitkin, ilmeisesti loppukesän flunssa yrittää päästä valloilleen. Minulle tulee aina tähän aikaan vuodesta nuha, on tullut jo vuosien ajan. Työkaveri on nyt nuhassa, joten voisin oikeastaan käydä pyytämässä sen häneltä suoraan jotta saan asian pois päiväjärjestyksestä. Voisin sairastaa ensi viikonlopun, sillä viikon kuluttua on vihdoin ja viimein muutto ja täytyy olla reippaana.

Mutta nyt on väsy. Menin illalla ihan ajoissa nukkumaan, joskus kymmenen jälkeen ja nukahdin aika pian. Aamulla en meinannut herätä millään, lopulta haalauduin hieman ennen puoli kahdeksaa suihkuun. Ja olin reippaana hieman kahdeksan jälkeen töissä. Onneksi täällä ei olla ihan kamalan tarkkoja työajoista ja siksi toisakseen miksipä enää murehtisin koko asiaa. Enää viikko töitä ja sitten vihdoinkin kaikki muuttuu. Ehkä tämä väsymyskin siitä katoaa.

Ajattelin pitää jotain läksiäisiä viikonloppuna, mutta nyt näyttää siltä että voin poistua tästä kaupungista ihan vähin äänin. Yhden kaverin siskolla on synttärit, yksi painelee lomalle jonnekin kauas ja kolmas ei ole kovin innostunut. Suoraan sanottuna minustakin tuntuu, etten jaksa lähteä hänen kanssaan bilettämään, olemme olleet hyvin tiiviisti yhteydessä ja jotenkin tuntuu, että en nyt jaksaisi enää olla niin tarkasti perillä hänen elämästään. Minusta tuntuu kamalan epäsosiaaliselta. Pari vuotta tässä kaupungissa, muutama kaveri. Suurimman osan ajastani olen ollut töissä täällä äijäporukalla. En kauheasti vietä aikaa heidän kanssaan vapaa-ajalla, vaikka mukavia tyyppejä ovatkin, joten siitäkin syystä kaveriporukka on jäänyt pieneksi. Eikä kuntosaliharrastuskaan ole niitä sosiaalisimpia vaihtoehtoja.

Odotan nyt vain sitä muuttoa, ensi viikkoa. Pääsen vihdoinkin sinne, mihin olen ollut muuttamassa jo kahdeksan vuotta sitten. Elämä on nakellut sinne ja tänne, nyt olisi vihdoin aika nähdä onko tuo kaupunki lopulta se johon asetun. Siellä asuu monta ihanaa Ystävää ja ihmistä ja uusien kuvioiden myötä tutustun varmasti moneen uuteen loistotyyppiin. Tämä hetki tuntuu vain niin pysähtyneeltä ja päällimmäisenä on ehkä pettymys siitä, että lähtöön ei liitykään mitään sen ihmeempää, läksiäisiä tai muuta. Tuskin näinkään, olen varma että lähden tästäkin työpaikasta tippa linssissä. Yksi työkaveri jäi lomalle ja tuskin enää näen häntä. Hän oli lähettänyt porukalle sähköpostia, jossa lopussa kirjoitti vielä minulle, kuinka mukavaa kanssani on ollut työskennellä ja toivotti kaikkea hyvää. Jokin lämmin liikahti rinnassani kun luin tuon ja tuntui mukavalta, että olen reilussa puolessa vuodessa tehnyt noin hyvän vaikutuksen.

Niinpä niin, koskaan ei pääse eteenpäin mikäli ei joskus luovu jostain. Tästä tuli nyt vähän sekava juttu kaiken kaikkiaan, mutta jotenkin ajatukset ovat nyt hieman hajallaan. Pari viime viikkoa ovat olleet aika hiljaisia ja olen vähän päässyt käpertymään sisäänpäin. Ajattelen sitten liikaa itseäni, haen huomiota kiukuttelulla ja näköjään kenkkuilen itsellenikin. Yritän nukkua tänään päiväunet ja vähän rentoutua. Ja toivoa, ettei se nuha tulekaan. Miehen kanssa voisi pohtia jotain kivaa tekemistä viimeiseksi viikonlopuksi tässä kaupungissa, sen jälkeen asustelemmekin vähän aikaa eri osoitteissa hänen työnsä vuoksi.

Days like this can be seen upon my face

En ymmärrä, mistä näitä tällaisia päiviä tulee. Päiviä, jolloin lähes kaikki asiat ärsyttävät, mikään ei onnistu, väsyttää ja tympii. Hirveän vastentahtoisia, laahaavia ja sellaisia, joiden odottaa päättyvän. Nämä päivät ovat myös sellaisia, jotka voivat muuttua hyviksi aivan tuosta noin vain. Riittää, että naapuri jää pitämään ovea auki huomatessaan sinun tulevan samaan rappuun. Ja jota tönäisin vahingossa kyynärpäällä mahaan.

Näihin päiviin kuuluu kenkkuilu itselle ja muillekaan ei jaksa olla mukava. En ole ilkeä, mutta minulta saa totuuden huomattavasti normaalia helpommin. Pyytämättäkin.

Aamu alkoi mukavasti, tai ainakin niin mukavasti kuin se voi alkaa herätessäsi ennen kuutta lenkille. Ilma oli oikein mukava, mutta askel ei nyt oikein noussut. Ei se mitään, pääasia että pääsin liikkeelle ja tepsuttelin sen minkä jaksoin. Lenkkipolun varrella olevalla kuntoilupaikalla (sellainen paikka, jossa voi venytellä, tehdä vatsalihaksia, vetää leukoja (except me) ja sen semmoista) mielikuvitukseni pääsi hieman valloilleen. Näin aiemmin polulla ulkomaalaisen miehen beigen puudelinsa kanssa ja kohta hän oikaisi jälleen reitilleni jotain metsän läpi tullutta polkua pitkin. Hän meni kuitenkin toiselle polulle, mutta liikaa ruotsalaisia dekkarisarjoja katsoneena aloin miettiä, kuinka mahtava scene paikka olisi pienelle murhamysteerille. Sen nimi voisi olla vaikka puudelimies. Joku toinen aikainen lenkkeilijä löytäisi minut roikkumassa verta valuvana raatona pitkin puolapuita, avaimeni ja silmälasini olisivat viereisellä penkillä. Lenkillä en kanna mukanani puhelinta tai henkkareita, joten poliisilla menisi tovi selvittää henkilöllisyyteni. Työkaverit olisivat varmasti ensimmäisiä, jotka ihmettelisivät katoamistani, sitten mies töistä tullessaan. Hän huomaisi laukkuni ja puhelimeni eteisessä, ihmettelisi tovin ja soittaisi poliisille. Tuntomerkkejä: mustat hiukset, silmälasit, tatuointi niskassa,...Mielikuvitus alkoi laukata niin kovaa, että päätin itsekin ravata pikimmiten takaisin kotiin.

Päivemmällä se kiukutus alkoi. En halunnut lähteä lounaalle työkavereitten kanssa, painelin kauppaan. Halusin syödä jotain ihan normaalia, mutta minun täytyi saada sitä kamalaa riisifruttia. Joka tarkoittaa sitä, että muuten syödään aika vähän ja iltapäivästä tuli jälleen nälkä ja kiukutus. Minun täytyi saada kyllä suklaatakin, mutta onneksi juuri sitä uutta minttu-Tuplaa ei ollut kaupassa. Muu ei sitten kelvannut. Tässä rasittavassa mielentilassa mättää siis kaikki ja olen valtavan täynnä pahantuulista itseäni. Kävelen kadulla naama mutrulla ja näytän varmasti siltä, ettei innokkainkaan feissari rohkene kysellä kiinnostuksestani ihmisoikeuksiin. Kaikki näyttävät idiooteilta, eivät tajua pysyä pois tieltäni, pakkaavat banaaninsa muovipussiin (MIKSI???) ja etsivät kassajonossa tasarahaa jokaisesta taskustaan. Ja minua ärsyttää se, että minua ärsyttää. Toisinaan saan purettua pahan energiani - jotain sellaista se on - johonkin fyysiseen tai sitten pääsen avautumaan jollekin läheiselle tai työkaverille. Tällä kertaa siihen riitti mahaan tönäisemäni avulias naapuri.

Nyt jatkan iltaani vähemmän ärtyisänä kaalille lemuvassa kämpässäni. Sen kanssa on vähän sama kuin valkosipulin: maku on hajua parempi. Sama ei päde kaikkeen, mutta en ala pohtia tätä sen enempää :)

The Cat That Melt My Heart

Kirjoittelin Kissasta jo aiemmin, mutta jotenkin tuo otus on niin ihana ja rakas, hellyttävä, huomionkipeä, ärsyttävä ja riemastuttava, että päätin omistaa sille toisenkin postauksen. Minulla on varmaan tuhat kuvaa karvalapsesta ja olisin ängennyt mielelläni kaikki tänne. Koitin poimia muutaman ihkun/hauskan kuvan tänne kissaihmisten ja muidenkin iloksi =^..^=

Raapimapuu on Kissalle ihan elintärkeä (ja takaa rauhan sängynreunalle sekä sohvalle). Raapimapuun siirrossa pitää olla varovainen: epäilin kerran aiheuttaneeni karvakamulle ummetuksen äkkinäisellä huonejärjestyksen muuttamisella, johon kuului myös raapimapuun radikaali siirto-operaatio. Näkeehän sen jo ilmeestäkin, että nyt ollaan perustavanlaatuisten kysymysten äärellä, joita ei sovi alkaa noin vain muuttelemaan. Save the schratching forests!

Joskus nuorena kollina poika tutki ja tutustui kämppäni jokaiseen nurkkaan. Nyt tutkinan alla on tiskiallas ja sen viemäristä kuuluvat mielenkiintoiset äänet sekä tulvahtelevat tuoksut. Miten mokoma onnistuikaan näyttämään minulle noin sopivasti kieltään, kun sain sen kiinni itse teosta? Härski jätkä! Katti on ollut ilonani lähes neljä vuotta ja vaikka ensi alkuun epäröinkin karvakamun ottamista, en ole katunut päätöstäni hetkeäkään sen jälkeen. Kissalle annettu rakkaus on niin pyyteetöntä, puhdasta ja herkkää ja hetkittäin uskon, että myös tuo taskutiikeri pitää minusta. Ainakin silloin, kun sulattelen sille pakkasesta seikuutioita, katkarapuja tai hirvenlihanrippeitä. Ja ehkä myös silloin, kun se kiireettöminä aamuina tulee ihan kylkeeni kiinni kehräämään aivan erityisellä äänellä, jotenki hiristen.

Nukkumapaikka onkin yleensä siellä, missä juuri silloin sattuu nukuttamaan. Nykyisin poika tykkää seurailla menoa eteisen lattialta ja kaikista mieluisinta on kölliä Miehen aromikkaiden tennarien päällä. Eilen se hautoi toista kenkää allaan ja piti toista omistavasti käpälänsä alla. Yllä olevassa kuvassa ollaan vielä nuorisoasteella ja tällä kertaa leikit pysähtyivät sohvalle. Vieressä näkyy pala ystävältäni 17-vuotissyntymäpäivlahjaksi saamaani kissapehmolelua, jolle on tehty standardikokoinen 0,33 l olutpullon vetävä peräjemma. Kiitos vain kamu, tämä on vielä tallessa :)

Hyvä ystäväni, valitettavasti kissoille allerginen, on toivottoman ihastunut Kissaan. Lähetin alla olevan kuvan hänelle ja riemastuin kovasti nähdessäni sen hänen tietokoneensa taustakuvana. Kukapa ei voisi olla tykkäämättä tästä otuksesta. Kuulemma hieman koiramainen - tuo leluja tyrkylle, jotta sitä leikitettäisiin ja seurailee aina tilannetta koiran tavoin. Aikamoinen pakkaus tuo 5,5 kiloa harmaaraitaista kissaa.

(Jostain syystä en saanut tehtyä rivinvaihtoa pehmokissan ja alemmasta hyvästä ystävästäni kertovan jutun väliin. Olkoon mokoma)

Suklainen ajatus

Ostin kauppareissullani Da Capo -suklaapatukan. Mm, ihanaa tummaa suklaata hienoisella rommin maulla. Pyhitin hetken tuotteen pakkaukselle ennen sen sisällön nauttimista. Silmiini ostui teksti "SUKLAAKUORRUTETTU PATUKKA". Avasin paketin ja asettelin tuon suklaakuorrutetun patukan kääreiden päälle. Ihmettelin työkaverilleni tuota nimitystä ja hänellä olikin siihen hyvä selitys: patukkaan käytetty suklaa on kaivettu tuotantolinjastolta, sulatettu ja väännetty patukan muotoon. Niinpä tietenkin, Da Capo on siis oikea suklaiden jauheliha!

Facelift nro 2

En sitten tykännyt siitä edellisestä(kään) mallista, joten suuntasin Pyzamiin. Bongasin sieltä tämän ihanan fiinin kissapohjan, yritän pärjätä tämän kanssa. Sivuboksit menivät sitten täysin uusiksi ja unohdin, mitkä kirjat olen lukenut. Yritän saada sen takaisin, neljän kirjan muistaminen ei ole onneksi ihan überhankalaa.

Tämä maanantai alkoi sateisena ja harmaana, mutta näyttää nyt kummasti pirteämmältä. Jalat ovat palautuneet jo viime viikon spurttauksista, joten voisin ulkoiluttaa adidaksiani ja toivon mukaan käsittämätön vatsanturvotus jää sille reissulle. Taattu cocktail pallomahan saavuttamiseksi on suht raaka banaani ja päälle vissyä. Tällä voi myös säikytellä tuttuja/sukulaisia/miestä esitellen hyvin raskaalle asteelle ehtinyttä vatsaansa.

Näillä keinoin on hyvä aloittaa tämä viikko. Ja muistaa mennä apteekin kautta kotiin ettei siitä raskausvatsasta tule totta pilan sijaan. Jäätelöäkin tekisi mieli, mutta onneksi hampaat ovat vielä vähän kipeät perjantain hammaslääkärin jäljiltä. Ultraääni oli aika karmiva tuttavuus, toisaalta sen avulla hymy on taas tasainen ja kaunis. Hammaslääkäri alkoi kysellä minulta, onko hampaitani koskaan oiottu millään hoidolla. Säikähdin, että hän haluaa iskeä minulle rautaa suuhun ja sanoin pikaisesti ettei ole, vaikka on sitä joskus mietitty. Asiasta kuitenkin luovuttiin aikoinaan. Olen luonnonlahjakkuus hampaideni osalta. Ne ovat tasaisen kauniit ja suorat. Näköjään niin nätit, ettei lekuri ollut uskoa niitä luomuiksi. Hyvä että luonto on ollut suotuisa purukaluston suhteen. Kovatkin nuo hampaat ovat - ei vieläkään yhtään reikää, ei sitä ensimmäistäkään :)

Jotain uutta, jotain sinistä ja jotain kaapinnurkasta löydettyä

Rystysten iho on kuivahtanut ja kädet muutenkin rypyssä. Olen puuhaillut muutaman tunnin muuttojuttujen kimpussa. Vielä ei ole mitään kiirettä, mutta on ihan pakko saada tehdä jotain. Aloitin sitten keittiön puunauksella ja nakkelin kaapin perille jääneitä vanhoja pussukoita pois. Olen kyllä kiitettävän hyvä käyttämään kaiken ostamani sapuskan, roskiin päätyi vain paketti jotain Nutrilettin ateriankorvikepirtelöitä (kamalan makuisia) ja kookoksenmakuista teetä. Kaapit on nyt puhtaat, voin vain tempaista kamat pois ja jättää ne hyvillä mielin seuraavalle asukille. Eihän minun tietenkään olisi pakko noita siivota, mutta jotenkin tuntuu paremmalle lähteä, kun tietää ettei kaappiin jää mitään epämääräistä murua ötököitten syötiksi.

Luin perjantaina Nelliinan blogia, tuumailin vähän aikaa omaa garderobiani ja totesin, että se pyörii aliteholla. Ja että en ole kauheasti panostanut pukeutumiseeni viime aikoina. Töihin on vain niin helppo nakata päälle joku T-paita, ranteeseen kello tai koru ja vetäistä ne samat kulahtaneet farkut tai joskus jopa hame alaosaksi. Käväisin lauantaina kirppiksellä pitkästä aikaa ja mikä löytöjen riemuvoitto se reissu olikaan! Löysin jo pitkään hakemani sinisen pikkulaukun, lähes käyttämättömän ruskean nahkavyön, ihkauuden vihreän pashminahuivin ja vielä vihreän puseron työpaidaksi. Kaikki tämä vain 11,50 e! Tästä lähtien käyn kyllä useammin penkomassa noita kirppiksiä. Ja vielä kun pääsen nauttimaan opintoetuuksista, niin epäilemättä hyvä käytetty nousee arvoon arvaamattomaan. Joka tapauksessa, olin ihan innoissani noista löydöistä ja oli mukava pitkästä aikaa pukeutua ihan ajatuksella. Aika pienillä jutuilla saa muokattua kivasta todella kivan. Ja onhan se mukava huomata, kun joku katsoo päästä varpaisiin - toki toivoen, että ihastelevasti eikä myötähäpeää tuntien :) Uskaltauduin vihdoin ostamaan kauan himoitsemani punaisen huulipunan ja olin yllättynyt, miten hyvältä se näytti.

Tapasin perjantaina yllättäen appiukkoni ensimmäistä kertaa. Olin juuri värjäilemässä hiuksia ja kulmissakin oli paksu rantu väriä, kun Mies soitti että keittäisin kahvit muuttoporukalle. Laittelin pannun porisemaan ja levittelin värin loppuun, onneksi ehdin ottaa sen kulmakarvavärin pois. Ihan lievästikin ilmaistuna sillä tällingillä näytin kadulta repäistyltä, joten ainoaksi mahdollisuudeksi jäi olla mukava. Miehen veli ei ollut moksiskaan eikä appiukkokaan säikähtänyt. Vaikutus oli varmasti lähtemätön, mutta ihan positiivinen. Onneksi Mies sentään soitti vähän etukäteen, etten sentään pyllistellyt kylppärissä pelkissä alusvaatteissani.

Mieli on tehnyt suklaata, karkkia, jäätelöä tai jotain muuta hyvää. Pidättäydyin niistä tämän päivän kauppareissulla ja keittelin pilttipurkista vispipuuroa. Helppoa ja hyvää:

½ l vettä
0,75 dl mannaryynejä
0,5 - 0,75 dl sokeria
1 prk Pilttiä (mango on hyvää, nyt kaapissa lojui ananas-omppu)

Laita kiehuvaan veteen Piltti, sokeri ja mannaryynit, keittele hissuksiin 5-10 minuuttia. Jäähdytä puuro ja vatkaa kuohkeaksi. Maistuu maidolla tai ilman.

Happiness never comes alone

Olen onnellinen ystäväni puolesta. Hänellä on ollut hieman vastoinkäymisiä kesän aikana eikä hän ole oikein viihtynyt nykyisessä työssään. Seurustelun aloitus uuden miehen kanssa on ollut myrskyisää ja raha-asiatkin voisivat olla paremmin. Hän on hakenut ja ravannut monissa työhaastatteluissa viimeisten kuukausien aikana. Hän ei alunperinkään viihtynyt nykyisessä työssään ja on yrittänyt vaihtaa sen johonkin parempaan pitkään.

Ensin hän sai nykyisessä työssään palkankorotuksen. Sitten hänen miehensä sai ison asian järjestykseen elämässään, joka selvitti monta solmua ja loi luotettavuuden tuntua. Eilen, vihdoin ja viimein, ystäväni sai uuden työpaikan, joka vaikuttaa todella hyvältä. Tuo kaikki tuli todella hyvään saumaan, sillä viime viikkoina hänelle on tullut eteen kaikenlaista pientä epämiellyttävää yllätystä. Toivottavasti tämä oli nyt käänne parempaan.

Olen viivaillut kalenteristani viikkoja yli aina maanantaina. Olen aina ihmetellyt tätä tapaa ja pidän sitä edelleen varsin kamalana. Ylitse viivatut viikot ovat niin konkreettisesti pois pyyhittyjä, ne ovat tavallaan käytettyjä ja paluu niihin on mahdotonta. Lopullista. Teen tätä nyt sitten itse, mutta vain töissä. Jotenkin ajan kulku selkeytyy ja maanantaiaamun rutiinina tuo tietää taas yhtä viikkoa lähempänä kaikkea uutta ja virkistävää. Kolmen viikon päästä en enää asu täällä, ajelen silloin kohti uutta kotiani. Kissaparka ei sitä vielä tiedä, sille tuo automatka on inhottava kokemus. Otan siis kovat keinot käyttöön ja huumaan marakatin Feliwaylla, silloin se kököttää rauhassa takapenkillä eikä tajua, miksi sillä on ihan kiva fiilis. Tuo aine on siis sellaista, jota jäljittelee kissan luontaisia hyvänolonferomoneja, joita se erittää hieroessaan naamaansa johonkin. Katti aistii hyvät vibat eikä tajua alkaa purnaamaan sille järjestettyä muilutusta. Olisipa minulla ollut tuo tökötti jo aikoja sitten, olisin säästynyt monita haisevilta vastalauseilta reissuillani!

Minussa olisi ehkä sittenkin ainesta tietokone-ekspertiksi. Työlästyin tietokoneeni hitauteen, tökkimiseen ja jumittamiseen. Hankin ulkoisen kovalevyn. Se helpotti tilannetta hieman. Nahkea informaation aalloilla surffailu jatkui. Hiestyin tilanteesta ja konsultoin työkavereitani. Ratkaisuna oli lisää käyttömuistia (sic!). Googlausta, lisää konsultointia, verkkokauppojen vertailua ja lopulta tilaus, paketti ja muistikamman asennus Miehen näppärällä ruuvimeisselinkäyttöavustuksella. Nyt kelpaa taas, kone sai yllättävän paljon boostia ja sitä myöten lisää elinaikaa. En olekaan ennen tutustunut tietokoneiden sielunelämään komponenttitasolla, mutta nyt kun se on koitettu, ei se niin kauhean vaikeaa ollutkaan.

Juurikasvu vaatii nyt värittämistä. Maantienvärisen rotanhännän värjääminen mustaksi oli muutoin kuningasidea, mutta tuo juurikasvu saa välillä näyttämään pälvikaljulta.