Sallimista

Kesäisin tulee yleensä liikuttua enemmän ja lämpimän ilman vuoksi syötyä vähemmän. Nyt ilmat ovat olleet sen verran viileät, että syömisen vähentymistä ei ole tapahtunut. Liikkunut olen kyllä, mutta toisaalta en enempää kuin aiemmin. Viime talvena olen ollut poikkeuksellisen aktiivinen liikkuja käyden salilla, lenkillä ja pääsin jonkin kerran hiihtämäänkin. Sama aktiivisuustaso jatkuu edelleen. On tietenkin ilahduttavaa huomata, että peruskunto on noussut viime kesästä. Jaksan juosta pidempään, vuosi sitten kävelemään pakottaneet mäet ovat nyt keveitä jalkojen alla eikä syke nouse enää niin korkealle. Pystyn ja osaan pitää sen sillä tasolla, jolla jaksan painaa löysäämättä välillä kävelemään. Tuntuu mielettömän hyvältä, kun pumppu takoo hurjasti, hengästyttää ja jalat vain liikkuvat keveästi eteenpäin, vielä seuraavankin mäen päälle. Ja miten hyvä olo liikunnan jälkeen onkaan, oi ihanat endorfiinit! Istumatyöläiselle kuntosali on oikea pelastus, tuskin pystyisin päätäni kääntämään ilman säännöllistä lihasharjoittelua.

Liikun siis ihan kohtuullisesti ja syön säännöllisesti, makeaa muutaman kerran viikossa enkä silloinkaan suuria määriä. Ilmeisesti liikunnan ja syömisen välinen tasapaino on järkkymätön, kun paino ei muutu. Nyt tosin olen haalinut jostain inhottavan kilon lisää, siitä eroon pääseminen tuntuu olevan kamalan vaikeaa. Päivällä syöminen on helppoa ja säännöllistä, mutta illalla joku huutelee minulle jääkaapista ja leipälaatikosta. "Olenkohan syönyt tarpeeksi", "Voin ottaa yhden leivän, kävin sentään hyvällä lenkillä", "Jäätelöä", "Voin ottaa toisenkin leivän". En ahmi, mutta vatsa on silti ärsyttävän täynnä. Erityisen inhottavana ja ärsyttävänä pidän sitä, kun töistä tullessani syön lämpimän ruuan ja jo parin tunnin kuluttua mieleni tekee jotain välipalaa. Minulla ei tosiaankaan ole nälkä, mutta teen silti leivän (tietenkin ruisleipää) tai syön jugurttia, "jälkkäriksi". Tai jos lähden illalla istuskelemaan puistoon ja lukemaan kirjaa, tunnen vastustamattoman äänen kehottavan minua hakemaan jäätelöä. Ja vaikka miten päättäisin, että EI, en syö enää tai en ota enää lisää, niin pian istun sohvalla mussuttamassa voileipää. Millähän hitolla saisin tuon iltamussutuksen kuriin? Se ei ole mitään vakavaa eikä suuria määriä, mutta se on turhaa ja juuri sen verran liikaa, että en saa tätä pientä ja ärsyttävää vatsapömppöä kuriin.

Yritän nyt menkkaturvotukseni keskellä yrittää vieroittaa itseni tuosta iltasyömisestä. Parasta taitaisi olla, että teen selkeän ruokalistan ja ruoka-ajat ja koitan sitä kautta päästä tuosta tavasta eroon. Tämä käyttäytyminen on kyllä kausittaistakin ja varmaan muutaman viikon kuluttua en enää koita karttaa nälän tunnetta. Nyt pyrin syömään niin, ettei minulle ehdi tulla iso nälkä. En tiedä mikä siinä tunteessa on niin inhottavaa, mutta välillä on sellaisia kausia, etten halua tuntea nälkää. Ja toisinaan en välitä siitä mitään. Yritetään nyt päästä täältä nälänpelosta vähän eteenpäin.