Olivatko ihmiset ennen onnettomampia?

Antoisan lounaskeskustelun myötä aloin pohtia, ovatko ihmiset nykyisin onnellisempia kuin ennen? Maaseudulla ei oltu järin varakkaita, asuttiin ahtaasti ja työtä riitti paljon. Samassa taloudessa asui iso perhe vauvasta vaariin ja vaatteet kiersivät sisaruksilta pienemmille. Ei ollut televisioita, radio ehkä sentään. Oli aikoja, jolloin ei ollut sitäkään. Maalaiskylissä asui paljon ihmisiä, ei kuitenkaan niin paljon kuin kaupungeissa. Naapurit tunsivat toisensa, oli yhteisöllisyyttä.

Rakennemuutoksen myötä maaseutu on autioitunut ja ihmiset ovat muuttaneet kaupunkeihin. Elintaso on noussut, ihmisillä on nyt paljon enemmän mahdollisuuksia matkustella, kokeilla uutta ja kehittää itseään. Mahdollisuuksia on niin paljon, ettei kaikkiin ehdi tarttua millään. Juuret kotiseutuun ovat voineet katketa aikoja sitten ja naapuri on vain nimi postiluukussa. Kadulla tulee joka päivä vastaan monia uusia kasvoja, niitä on niin paljon ettei heistä jaksa välittää. Välinpitämättömyydestä on tullut patologia, ei ole aikaa välittää. Edes vanhuksille, omille sukulaisille, ei riitä aikaa vaan heidät suljetaan laitoksiin odottamaan kuolemaa. Ja hoitajat ovat niin väsyneitä ja kiireisiä, että helpottavat työtään antamalla liikaa unilääkkeitä hoidokeilleen. On niitä, joilla on varaa ostaa uusia vaatteita vaikka joka päivä ja on niitä, jotka joutuvat tulemaan toimeen yhteiskunnan tuella.

Minusta tämä pako kaupunkeihin ja pieniin betonikoppeihin linnoittautuminen ei ole kovin ihmisarvoista. Kaipaan tilaa ympärilleni, en halua asua sivuttain ja päällekäin muiden ihmisten kanssa. Haluan lähteä kävelemään ulos pellon laitaan vaikka keskellä yötä ja kuulla vain aran yölinnun laulua, tuntea yökasteen aiheuttaman vilun. Haluan hidastaa elämänrytmiäni ja tarttua kaksin käsin koivun rosoiseen runkoon. Mikäli olisi mahdollista luoda rinnakkaistodellisuus, haluaisin katsoa miltä elämäni näyttäisi jos olisin jäänyt maalle. Tuskinpa osaisin olla silloinkaan tyytyväinen elämääni, luultavasti kaipaisin enemmän elämää, mahdollisuuksia ja uusia asioita. Jos tuo maalaisminä ja nykyinen kaupunkilaisminäni kohtaisimme, tuskin tunnistaisimme itseämme samaksi ihmiseksi.

Minusta on tullut kaupunkilainen. Pidän siitä, että voin nopeasti mennä paikasta toiseen ja opiskella, käydä töissä ja harrastaa. Konsertteja, kahviloita, ravintoloita. Enemmän kuin pystyn kerralla haukkaamaan. Voin tuijottaa ihmisiä ikkunasta heidän näkemättään eikä kukaan muista ohittaneensa minua kadulla. Jos lähtisin ajamaan humalassa autoa, tulisiko kukaan ottamaan minulta avaimia pois? Tuskin, ei kukaan välittäisi. Ei ennen, kuin ajaisin jonkun päälle. Pääsisinpä joskus asumaan sellaiselle pienelle paikkakunnalle, jossa edes naapurit tuntevat toisensa ja toisesta ihmisestä välitetään vielä vähän. En pidä tästä kaupungin välinpitämättömyydestä, kiireestä ja kylmyydestä. Haluan linnunlaulua, sateen jälkeistä tuoksua ja vapautta. Olen usein lukenut lehdestä ihmisistä, jotka ovat jättäneet hyväpalkkaiset työt pääkaupunkiseudulla ja muuttaneet maalle pienemmille tuloille ja kuinka he onnellisena hymyilevät elämänlaatunsa parantumista. Mikään ratkaisu tuskin on ideaali ja vaatii monia kompromisseja, mutta on joitakin asioita, joita ei voi rahassa mitata. Haluan itsekin joskus hymyillä onnellisena, kun olen löytänyt hyvän elämänlaadun.