Facelift ja muuta diipadaapaa

Blogi sai nyt uuden ja raikkaamman ulkomuodon. Entinen oli vähän raskas ja siihen oli hankala sovittaa mitään kuvia tms.

Heinäkuu alkaa vedellä viimeisiään. Elokuu tarjoaakin sitten isoja muutoksia, joita odotan kyllä innolla. Kämpässä alkaa jo olemaan muuttolaatikoita, vaikka aikaa muuttoon on vielä 3 viikkoa. Olen ollut tämän muuton suhteen liipaisimella todella pitkään ja hyvin tyytyväinen, että se nyt vihdoin toteutuu. Muutos tuo varmasti monta uutta ja odottamatonta asiaa, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä kuitenkaan. Tällä kertaa muutan puolituttuihin ympyröihin, rutiinini vain menevät uusiksi. Minusta tulee sitten pitkästä aikaa opiskelija. Itse asiassa ensimmäiselle luokalle menemisestä tulee nyt aikaa 20 vuotta. Old - me? Absolutely not!

Hetkittäin pohdin hieman sitä, miten Mies lopulta ottaa tuon muuton. Hän kyllä tuntee jo pari kaveripariskuntaani ja tulee ihan kivasti juttuun heidän kanssaan. Kunhan hän vain löytää työpaikan ja pääsee omiin rutiineihinsa, en usko tulevan mitään ongelmia. Joka tapauksessa tämä on pieni tulikoe suhteellemme. Mies viihtyy mielestäni välillä liiankin hyvin kotona, häntä on suorastaan vaikeaa saada lähtemään mihinkään. Aika näyttää, tuleeko tästä asiasta isompikin ongelma. Huvittavaa sinänsä, että toiset kiroavat toista puoliskoaan siitä, ettei tämä ole ikinä kotona :) Huomiselle olemme joka tapauksessa sopineet illallistreffit ja odotettavissa on mukava ilta.

Kamala makeanhimo, hemmetin menkat. Pitäisi kai ihan suosiolla pitää tänään herkkupäivä, saldona on jo yksi jäätelö ja pari salmiakkikarkkia. Eilinen meni kuitenkin ihan mukavasti, kävin ajamassa pyörällä noin tunnin lenkin eikä illalla tullut puputettua leipää. Ei se niin vaikeaa ollutkaan, kyllä tämä tästä taas. Mutta katsotaan nyt miten nämä hormonit alkavat vaatia sokeria poltettavakseen.

Teinirakkautta

Muistin yht´äkkiä jostain yläasteaikaisen ihastukseni. Poika oli pitkä, tumma, ruskeasilmäinen urheilijakomistus. Oikeastaan Mies on yllättävän samannäköinen kuin hän. Tätä yläasteen ihastustani tyydyin katselemaan salaa ja hellin viatonta rakkauttani häneen. Molemminpuolista ihastumistakin oli selvästi ilmassa, mutta minä olin muuten räiskyvästä ja eläväisestä käytöksestäni huolimatta toivottoman ujo hänen suhteensa. Eikä hänkään tehnyt sen kummemmin aloitteita.


Odotin kouluunmenoa, sillä se oli ainoa paikka, jossa näin hänet. Seiskalla hän istui edessäni ja hölisi hassuja juttujaan minulle ja muille. Kasilla olin onnesta pyöreänä, sillä olimme samassa kotitalousluokassa - harmi ettemme päässeet samaan ryhmään. Kahdeksannen hiihtolomalla kirjoitin hänelle kirjeen, jossa kerroin tykkääväni hänestä ja pamppailevin sydämin postitin sen. Koulussa en sitten kuitenkaan uskaltanut katsoa häntä päinkään eikä hänkään osannut tehdä mitään sen kummempaa, kuin napautella pulpettiani ohikulkiessaan tai katsella kauempaa. Oi kuinka ujo sitä onkaan ollut, voi sitä vihkoihin ja kirjanlaitoihin piirrettyjen pyöreiden sydänten määrää! Yksi hymy tai katse oli koko maailma moneksi päiväksi, en olisi edes osannut kuvitella miltä suudelma olisi maistunut hänen orastavien viiksiensä alla. Mielikuvituksessani olimme onnellisia, kauniita ja ikuisesti yhdessä.

Yhdeksännellä tuo puhdas ihastus alkoi murentua, vaikka en päässyt siitä lopulta eroon koko yläasteen aikana. Kenenkään muun hymy tai ohimennen toisiaan pyyhkäissyt katse ei tuntunut vatsanpohjassa saakka enkä kaivanut kenestäkään muusta kaikkea mahdollista tietoa. Kuinka helppoa olisikaan nyt, Facebookien, messengerien ja muiden aikana, ottaa selvää ja voittaa ujoutensa. Silloin en ollut vielä kuullutkaan Internetistä eikä kenelläkään ollut kännykkää. Ehkä hänellä on vielä jossain se minun kirjoittamani kirje, jossa ruutupaperilla on vain muutama rivi tekstiä ja jonka viesti oli liian suuri sanottavaksi ääneen.

Se teinirakkaus jäi puhtaaksi ja kauniiksi. Yläasteen jälkeen hän lähti jonnekin muualle ja minäkin löysin pojan, joka sai minut unohtamaan hänet. Olisi mielenkiintoista nähdä hänet nyt ja kysyä, mitä hän mietti kirjeestäni. Voisimme hymyillä nuoren tytön väräjävälle sydämelle ja olla tyytyväisiä, ettei ainakaan hän päässyt sitä koskaan särkemään.

Sallimista

Kesäisin tulee yleensä liikuttua enemmän ja lämpimän ilman vuoksi syötyä vähemmän. Nyt ilmat ovat olleet sen verran viileät, että syömisen vähentymistä ei ole tapahtunut. Liikkunut olen kyllä, mutta toisaalta en enempää kuin aiemmin. Viime talvena olen ollut poikkeuksellisen aktiivinen liikkuja käyden salilla, lenkillä ja pääsin jonkin kerran hiihtämäänkin. Sama aktiivisuustaso jatkuu edelleen. On tietenkin ilahduttavaa huomata, että peruskunto on noussut viime kesästä. Jaksan juosta pidempään, vuosi sitten kävelemään pakottaneet mäet ovat nyt keveitä jalkojen alla eikä syke nouse enää niin korkealle. Pystyn ja osaan pitää sen sillä tasolla, jolla jaksan painaa löysäämättä välillä kävelemään. Tuntuu mielettömän hyvältä, kun pumppu takoo hurjasti, hengästyttää ja jalat vain liikkuvat keveästi eteenpäin, vielä seuraavankin mäen päälle. Ja miten hyvä olo liikunnan jälkeen onkaan, oi ihanat endorfiinit! Istumatyöläiselle kuntosali on oikea pelastus, tuskin pystyisin päätäni kääntämään ilman säännöllistä lihasharjoittelua.

Liikun siis ihan kohtuullisesti ja syön säännöllisesti, makeaa muutaman kerran viikossa enkä silloinkaan suuria määriä. Ilmeisesti liikunnan ja syömisen välinen tasapaino on järkkymätön, kun paino ei muutu. Nyt tosin olen haalinut jostain inhottavan kilon lisää, siitä eroon pääseminen tuntuu olevan kamalan vaikeaa. Päivällä syöminen on helppoa ja säännöllistä, mutta illalla joku huutelee minulle jääkaapista ja leipälaatikosta. "Olenkohan syönyt tarpeeksi", "Voin ottaa yhden leivän, kävin sentään hyvällä lenkillä", "Jäätelöä", "Voin ottaa toisenkin leivän". En ahmi, mutta vatsa on silti ärsyttävän täynnä. Erityisen inhottavana ja ärsyttävänä pidän sitä, kun töistä tullessani syön lämpimän ruuan ja jo parin tunnin kuluttua mieleni tekee jotain välipalaa. Minulla ei tosiaankaan ole nälkä, mutta teen silti leivän (tietenkin ruisleipää) tai syön jugurttia, "jälkkäriksi". Tai jos lähden illalla istuskelemaan puistoon ja lukemaan kirjaa, tunnen vastustamattoman äänen kehottavan minua hakemaan jäätelöä. Ja vaikka miten päättäisin, että EI, en syö enää tai en ota enää lisää, niin pian istun sohvalla mussuttamassa voileipää. Millähän hitolla saisin tuon iltamussutuksen kuriin? Se ei ole mitään vakavaa eikä suuria määriä, mutta se on turhaa ja juuri sen verran liikaa, että en saa tätä pientä ja ärsyttävää vatsapömppöä kuriin.

Yritän nyt menkkaturvotukseni keskellä yrittää vieroittaa itseni tuosta iltasyömisestä. Parasta taitaisi olla, että teen selkeän ruokalistan ja ruoka-ajat ja koitan sitä kautta päästä tuosta tavasta eroon. Tämä käyttäytyminen on kyllä kausittaistakin ja varmaan muutaman viikon kuluttua en enää koita karttaa nälän tunnetta. Nyt pyrin syömään niin, ettei minulle ehdi tulla iso nälkä. En tiedä mikä siinä tunteessa on niin inhottavaa, mutta välillä on sellaisia kausia, etten halua tuntea nälkää. Ja toisinaan en välitä siitä mitään. Yritetään nyt päästä täältä nälänpelosta vähän eteenpäin.

Aurinkoa ja toimistohommia

Mieli on heti pirteämpi, kun pilvet ovat väistyneet auringon edestä. Toisaalta sateella on ihan sama olla töissä, mutta se harmaus vaikuttaa kuitenkin mielialaan. Tänään on niin mukava ja energinen fiilis, pääsisipä jo kotiin.

Tässä onkin tullut vähän taukoa kirjottelussa. Jotenkin ei ole tuntunut olevan mitään, mistä purkautua. Olen saanut irrotettua otettani kaikista rutiineista ja se on tuntunut hyvältä. Ei huvita tehdä mitään erityistä, olen jotenkin laiskunut lukemiseenkin. Lenkillä käyn omaksi ilokseni ja fiiliksen mukaan enkä ota niin stressiä syömisistäkään. Viime viikolla tosin olin hetken hieman hiilenä, kun vaaka näytti aamulla "Err" - pohdin jo, että ehkä olisi parempi välillä tarkkailla mitä sitä syö. Viikonlopun jäljiltä oli kyllä niin mahtava turvotus päällä (sipsejä, pähkinöitä, olutta, ulkona syömistä), että tämä viikko on alkanut hieman tarkemmalla linjalla.

Ystäväiseni oli viime viikonloppuna vierailulla meillä miehensä kanssa. Kävimme koko porukalla katsomassa Iron Maidenin keikkaa ja se oli jotain ihan uskomatonta. Hypin, pompin, huusin ja hymyilin koko sen kaksituntisen enkä olisi halunnut heidän lopettavan vielä sittenkään. Alkupuolella olin niin tohkeissani, että hyvä kun en lirauttanut housuuni. Kuulin bändiltä tässä yksi päivä biisin radiosta ja minut valtasi ihana lämmön tunne, aivan kuin vanha ja kauan odotettu rakas ystävä olisi halannut minua. Ehkä se oli Eddie :)

Huvittavinta tuolla keikalla oli se, että mennessäni anniskelualueelle (K-18) minulta kysyttiin papereita. Ok, ehkä sitten näytin minihameessa ja caprileggareissani teiniltä, mutta haloo - mä olen sentään 27! Alkossakin kysellään papereita joka hiton kerta kun haen sieltä viinipullon. Kai tuo pitää ihan oikeasti ottaa kohteliaisuutena.

Tämä päivä on mennyt aika pitkälti muuttohommia hoidellessa. Olen pyydellyt tarjouksia kuljetusfirmoilta, tehnyt osoitteenmuutoksen ja ilmoituksen maistraatille, sopinut asunnon avainten noutamisesta, täytellyt opintotukihakemuksen ja pohtinut mistä keksisin työntynkää uudessa paikassa. Ajatus opintotuella kituuttamisesta on aika karsea, mutta en nyt ole jaksanut stressata töistäkään. Katsotaan nyt ensin, miten noita kouluhommia on ja etsitään duuni sen mukaan. Olen kyllä jo asetellut syksyn luennot kalenteriin eikä niitä kovin kauheasti ole, jotain parikymmentä tuntia viikossa. Kiitos sivuaineiden suorittamisen pääsen suht helpolla, toisaalta mieluummin tekisin sitten hommia nopeampaan tahtiin. Sille ei tietenkään voi mitään, että ensin vaaditaan perusopinnot alle ja nuo kurssit näyttävät olevan niin ovelasti päällekäin, ettei kovin tiukan lukkarin haaliminen ole edes realistisesti mahdollista. Harmi, en haluaisi kituuttaa tuota tutkintoa vuositolkulla. Mutta joo, tämäkin asia selvinnee tuossa syssymmällä. Nautitaan nyt tästä tämänpäiväisestä auringosta :)

Kissa rikkoi television

Takana on väsyttävä, mutta ihana viikonloppu. Lähdin jo torstaina pohjoiseen ystäväni valmistujaisjuhlia varten ja palasin eilen illalla. Junassa istuminen väsyttää jo, olen matkustanut sillä ihan liikaa viime talven aikana. Tämä reissu taisi olla vihdoin viimeinen pitkään aikaan. Ainakin tällainen pidempi. Menomatkalla kävin ravintolavaunussa ottamassa oluen ja luin samalla kirjaa. Istahdin samaan pöytään erään vanhemman rouvan kanssa ja lopulta juttelimme hyvän tovin tämän eläkkeellä olevan entisen historianopettajan kanssa. Hänellä oli hieman huono kuulo, joten koko ravintolavaunu pääsi selville minun jutuistani. Mitäs pienistä, oli hauska jutustella.

Sain hommattua asunnon. Uusi kotimme on vastavalmistunut, pieni, mutta nätti. Siinä on lasitettu parveke, jolta Kissa saa rauhassa katsella maisemia. Nyt sen kanssa on ollut huolta, kerran se ehti karkaamaan naapuriparvekkeellekin. Onneksi vanha kunnon raksupussin heiluttelutemppu sai sen tulemaan takaisin eikä naapurikaan tainnut tietää asiasta mitään. Onneksi oli jo syksy ja myöhä ilta ettei naapurilla ollut ovi auki. Olisi varmaan yllättynyt kissavieraasta.

Juhlat olivat lauantaina ja heräsimme ystäväni kanssa hyvissä ajoin viimeistelemään kakkuja ja kattausta, asioita oli yllättävän paljon. Kesken kaiken tämän häslingin Mies soitti ja kertoi Kissan rikkoneen työpaikalta lainaksi saamani taulutelevision. Kaikki oli tapahtunut sillä aikaa, kun Mies oli käynyt pikaisesti läheisessä kaupassa. Palattuaan hän oli nähnyt vain lattialla makaavan laittteen ja Kissa oli katsellut tyytyväisenä maisemia ikkunasta. Rangaistukseksi tästä toiminnasta katti oli joutunut kovennetulle kaappituomiolle, jonka se otti rennosti nukkumalla. Töissä tuo telkkarijuttu otettiin nauramalla vastaan eikä minun tarvitse korvata mitään. Suosittelen laittamaan tuollaiset laitteet seinätelineeseen lemmikkiperheissä. Toisinaan se itse otuskin pitäisi laittaa johonkin telineeseen :)

Juhlat menivät hyvin, vastasin siitä että pöydässä oli kuppeja ja tarjottava riitti ja että ystäväni sai keskittyä juhlimiseen. Oli ilo auttaa ja ehdin itsekin osallistua juhliin, varsinkin illemmalla. Parin sangrialasillisen jälkeen keksimme pelata tietokoneen Paint-ohjelmalla Piirrä&arvaa -peliä, teemana olivat suomalaiset kappaleiden nimet. Aikamoisia taidepläjäyksiä siinä syntyi.

Muuttoon on nyt aikaa puolisentoista kuukautta. Odotan jo ihan innolla, että pääsen laittamaan asioita paikoilleen uudessa kodissa ja järjestelemään elämääni siellä. Vieläkin jännittää, mutta nyt todella positiivisesti. Odotan kouluun menemistä ja uuden työn hakemista. Jotenkin on niin kauhean virkistävää päästä aloittamaan puhtaalta pöydältä, vaikken mitään täällä pakenekaan. Ja on niin ihanaa päästä ystävien lähelle, oli mahtavaa nähdä heitä nyt viikonloppuna. En voisi ajatellakaan, että tulisin toimeen ilman näitä kaikkia ihania ihmisiä. Kiitos teille, että olette olemassa. Olette minulle hurjan rakkaita <3

Olivatko ihmiset ennen onnettomampia?

Antoisan lounaskeskustelun myötä aloin pohtia, ovatko ihmiset nykyisin onnellisempia kuin ennen? Maaseudulla ei oltu järin varakkaita, asuttiin ahtaasti ja työtä riitti paljon. Samassa taloudessa asui iso perhe vauvasta vaariin ja vaatteet kiersivät sisaruksilta pienemmille. Ei ollut televisioita, radio ehkä sentään. Oli aikoja, jolloin ei ollut sitäkään. Maalaiskylissä asui paljon ihmisiä, ei kuitenkaan niin paljon kuin kaupungeissa. Naapurit tunsivat toisensa, oli yhteisöllisyyttä.

Rakennemuutoksen myötä maaseutu on autioitunut ja ihmiset ovat muuttaneet kaupunkeihin. Elintaso on noussut, ihmisillä on nyt paljon enemmän mahdollisuuksia matkustella, kokeilla uutta ja kehittää itseään. Mahdollisuuksia on niin paljon, ettei kaikkiin ehdi tarttua millään. Juuret kotiseutuun ovat voineet katketa aikoja sitten ja naapuri on vain nimi postiluukussa. Kadulla tulee joka päivä vastaan monia uusia kasvoja, niitä on niin paljon ettei heistä jaksa välittää. Välinpitämättömyydestä on tullut patologia, ei ole aikaa välittää. Edes vanhuksille, omille sukulaisille, ei riitä aikaa vaan heidät suljetaan laitoksiin odottamaan kuolemaa. Ja hoitajat ovat niin väsyneitä ja kiireisiä, että helpottavat työtään antamalla liikaa unilääkkeitä hoidokeilleen. On niitä, joilla on varaa ostaa uusia vaatteita vaikka joka päivä ja on niitä, jotka joutuvat tulemaan toimeen yhteiskunnan tuella.

Minusta tämä pako kaupunkeihin ja pieniin betonikoppeihin linnoittautuminen ei ole kovin ihmisarvoista. Kaipaan tilaa ympärilleni, en halua asua sivuttain ja päällekäin muiden ihmisten kanssa. Haluan lähteä kävelemään ulos pellon laitaan vaikka keskellä yötä ja kuulla vain aran yölinnun laulua, tuntea yökasteen aiheuttaman vilun. Haluan hidastaa elämänrytmiäni ja tarttua kaksin käsin koivun rosoiseen runkoon. Mikäli olisi mahdollista luoda rinnakkaistodellisuus, haluaisin katsoa miltä elämäni näyttäisi jos olisin jäänyt maalle. Tuskinpa osaisin olla silloinkaan tyytyväinen elämääni, luultavasti kaipaisin enemmän elämää, mahdollisuuksia ja uusia asioita. Jos tuo maalaisminä ja nykyinen kaupunkilaisminäni kohtaisimme, tuskin tunnistaisimme itseämme samaksi ihmiseksi.

Minusta on tullut kaupunkilainen. Pidän siitä, että voin nopeasti mennä paikasta toiseen ja opiskella, käydä töissä ja harrastaa. Konsertteja, kahviloita, ravintoloita. Enemmän kuin pystyn kerralla haukkaamaan. Voin tuijottaa ihmisiä ikkunasta heidän näkemättään eikä kukaan muista ohittaneensa minua kadulla. Jos lähtisin ajamaan humalassa autoa, tulisiko kukaan ottamaan minulta avaimia pois? Tuskin, ei kukaan välittäisi. Ei ennen, kuin ajaisin jonkun päälle. Pääsisinpä joskus asumaan sellaiselle pienelle paikkakunnalle, jossa edes naapurit tuntevat toisensa ja toisesta ihmisestä välitetään vielä vähän. En pidä tästä kaupungin välinpitämättömyydestä, kiireestä ja kylmyydestä. Haluan linnunlaulua, sateen jälkeistä tuoksua ja vapautta. Olen usein lukenut lehdestä ihmisistä, jotka ovat jättäneet hyväpalkkaiset työt pääkaupunkiseudulla ja muuttaneet maalle pienemmille tuloille ja kuinka he onnellisena hymyilevät elämänlaatunsa parantumista. Mikään ratkaisu tuskin on ideaali ja vaatii monia kompromisseja, mutta on joitakin asioita, joita ei voi rahassa mitata. Haluan itsekin joskus hymyillä onnellisena, kun olen löytänyt hyvän elämänlaadun.

Krooninen muuttaja

Menen perjantaina pohjoiseen katsomaan mahdollista uutta kotiamme. Soittelin eilen välittäjälle ja sovimme näytön, meille on varattu kaksio ihan uudesta talosta. Tuo tulee silti olemaan väliaikainen ratkaisu, aiomme ostaa oman kämpän kunhan pääsemme "sisään" uuden kaupungin systeemeihin, alueisiin ja sopiva koppi tulee vastaan. Kaupunki on meille molemmille entuudestaan tuttu ja varsinkin minulla asuu siellä monta hyvää ystävää.

En erityisemmin tykkää muuttamisesta, mutta laskeskelin eilen että olen ehtinyt muuttaa liki kymmenen kertaa paikkakunnalta toiselle ja lisäksi vielä jonkun kerran paikkakunnan sisällä. Asuin 16-vuotiaaksi asti kotona, jonka jälkeen muutin omilleni mennessäni lukioon. Välillä olen asustellut ihan rauhassa 2-3 vuotta samassa paikassa ja asunnossa, mutta välillä on vaihtariaika ja kesätyöt, joiden vuoksi on tullut vaihdettua osoitetta useamman kerran vuoden aikana. Viimeisimpään osoitteeseen olen saanut postia nyt aika tasan kaksi vuotta, se on minun ja Miehen ensimmäinen yhteinen koti.

Pohdin eilen yön pikkutunneille saakka muuttoa, töitä ja elämän järjestymistä. Tarkoitukseni on ensin mennä katselemaan meininkiä kouluun ja hakea sen mukaan töitä. Säännölliseen palkkatuloon tottuneena tuo hetkellinen pudotus opintotuelle tuntuu varsin kamalalta ja vaikka nyt sukanvarressa onkin opiskelurahoja, ei niitä sitten kuitenkaan haluaisi käyttää - entä jos tuleekin paha päivä eikä sitten olekaan pelivaraa? Pientä muutosvastarintaa vain, tottahan olisi helppoa vain jäädä vanhaan ja junnata siinä, valmistumatta koskaan. En vain halua herätä joskus siinä tilanteessa, että pohdin tekemättä jättämisiäni ja huomata harmittelevani etten uskaltanut. Muutos on iso, mutta on näitä tehty ennenkin. Taitaa vain olla niin, että iän myötä sitä ehkä jo haluaisi alkaa asettumaan aloilleen.

Huomenna lähden siis reissuun. Ystävälläni on valmistujaiset ja samalla matkalla laitan omaakin tulevaisuuttani järjestykseen. Jännittää hieman, mutta ihan positiivisesti kuitenkin. Pohjoisen tyttö on pääsemässä takaisin juurilleen :)