Päivä, jona lapsuus loppui

Se oli sumuinen alkusyksyn päivä, kello oli 18.30 ja televisiosta tuli Fujitsun mainos, jossa oli pyörivä maapallo. Sairaalasta soitettiin ja kerrottiin äitini kuolleen aiemmin päivällä ja isäni olevan shokissa heidän luonaan. Kämppikseni lopetti tiskaamisen, tuli keittiön ovelle ja halasi kuullessaan, ettei kaikki ollut kunnossa. Juuri muuta en puhelusta muistakaan. Vastahan isä soitti aamulla, että lähettäisin avaimen postissa ja äidin olevan kuumeessa. Viikonloppuna he olivat vielä käyneet metsässä, äiti vietti kesälomansa viimeistä viikkoa. Kesälomaa, jolta hän ei ikinä palannut töihin.

En tajunnut tuota asiaa heti, kyyneleet tulivat mutta itku ei. Tuona iltana näin syksyn ensimmäiset revontulet, aivan kuin äiti olisi vilkuttanut mennessään hyvästiksi ja kertonut, että hänellä on kaikki hyvin. Aamupäivän sumu jäi asumaan minuun pitkäksi aikaa, se hiljensi minut ja painoi hartioita. Itkunkin aika tuli, suru suli sen mukana pois kuuma kyynel kerrallaan. Ensimmäinen kunnon itku ja puristava ikävä saivat minut kiinni, kun menin kotiin ja näin tolaltaan olevan isän. Isä ei koskaan selvinnyt tuosta järkytyksestä, hänen elämänsä loppui äidin mukana. Olin 22 ja lapsuuteni oli loppunut. Minun piti tarttua toimeen hoitaakseni viralliset asiat, joista en tiennyt mitään. Sain sentään apua sukulaisilta, mutta eivät hekään voineet paljoa auttaa, lähinnä yrittää lohduttaa. Kaikenlainen asioiden hoito kesti yllättävän pitkään ja välillä tuntui raskaalta saada kaikkia niitä papereita. Äidin ruumiinavauspöytäkirja oli hyvin hämmentävä asiakirja. Siinähän kerrottiin ihmisestä, joka on synnyttänyt minut, tehnyt ja kasvattanut. Nyt hän oli vain tekstiä parilla arkilla paperia. Se tuntui hyvin lopulliselta.

Hautajaiset olivat muutaman viikon kuluttua ja seuraavan kerran seisoin saman haudan äärellä ennen seuraavaa kesää. Isä ei jaksanut, vaan kuihtui pois. Hänen kuolemansa oli lopulta helpotus, sillä hän suri niin valtavasti eikä oikein jaksanut huolehtia itsestään. Minulla taas ei ollut mahdollisuutta olla hänen luonaan, sillä työskentelin muualla enkä oikeasti olisi osannutkaan auttaa, kunhan pystyin huolehtimaan itsestäni. Minulle isä esitti urheampaa kuin olikaan, ei halunnut huolestuttaa enempää. Pelkäsin hänen puolestaan jo joulun aikoihin, jolloin hän viettikin pitkän aikaa sairaalassa mentyään heikkoon kuntoon. Tuon jakson jälkeen näytti paremmalta, mutta kevään edetessä tilanne paheni. Viimeisin vierailuni hänen luonaan oli lämmin ja seesteinen, siitä jäi hyvä mieli. Isä muisteli menneitä ja juttelimme kaikenlaista. Sain myöhemmin kuulla isän toivoneen kuolemaansa ja kun niin kävi, olin itsekin helpottunut. Nyt hän oli jälleen äidin luona ja kaiken muun alleen peittänyt ikävä loppunut.

Olen usein miettinyt ja kuvitellut isän ja äidin kokemia tunteita, pelkoja ja hätää noina aikoina. Varsinkin isän ikävän miettiminen on tuntunut puristavalta, en voi ikinä käsittää niitä hetkiä joita hän on kokenut. Joskus näistä ajatuksista seuraa valtaisa pahan olon purkautuminen ja hillitön itku, mutta yhä harvemmin. En oikeastaan enää muistakaan, milloin olisin viimeksi itkenyt ikävääni isää ja äitiä kohtaan. Aika on tehnyt tehtävänsä ja olen hyväksynyt, etten voi enää mennä kotiin ja turvautua vanhempiini. Minulle surutyö on tarkoittanut oman elämän jatkamista, eteenpäin pyrkimistä ja sitä, että minusta voidaan olla ylpeitä. Haluan näyttää, että tuo ei lannistanut minua vaan kannustaa eteenpäin. Isä ja äiti eivät kuole koskaan, sillä he elävät muistoissani ja sydämessäni, minussa.