Christiane F.: Huumeasema Zoo

Tervetuloa 1970 -luvun lopun Berliiniin, sen uuteen ja uljaaseen betonilähiöön. Gropiusstadtiin rakennettiin kodit 45 000 asukkaalle, jotka saapuivat maaseudulta parempien palkkojen ja tulevaisuuden houkuttelemana. Christianen perhe - isä, äiti ja kaksi alle kouluikäistä tyttöä - oli yksi näistä tuhansista, jotka tulivat toteuttamaan unelmiansa. Todellisuus ei kuitenkaan vastannut niitä. Ongelmat kasaantuivat lähiöihin, tulevaisuus ei tarjonnut parempaa elämää ja lapsille pihat olivat kieltoja täynnä. Pieni maalaistyttö Christiane joutui myös etsimään keinoja selvitä tuossa armottomassa asfalttiviidakossa, jossa laki oli vahvemman määräämä. Löytäessään keinon olla kovempi ja vahvempi kuin muut hän huomasi aina vain kovempia tyyppejä, joiden kaltaiseksi hän haluaisi tulla. Vanhempien avioero ja äidin uusi miesystävä eivät helpottanut tilannetta lainkaan, päinvastoin Christiane ei enää viihtynyt kotona.

Christiane kertoo tarinaansa itse omin sanoin ja se on hämmästyttävä juuri siksi, että se on totta. Hän kertoo, kuinka aloitti alkoholilla ja hasiksella 12 -vuotiaana ja kuinka päätyi heroiiniin. Tarina ei ihannoi huumeiden käyttöä eikä yritä järkyttää lukijaa, vaan se etenee tapahtumasta toiseen, piikistä kolmanteen. Se kertoo, kuinka huumeiden käyttöä rahoitettiin ja millaista narkkarin arki on. Kertoja puhuu omasta henkilökohtaisesta tilanteestaan, mutta valottaa asiaa samalla laajemminkin. Christiane kertoo kamppailustaan päästäkseen eroon aineista ja miten vaikeaa oli päästä vieroitukseen. Tarinaa tukevat myös hänen äitinsä, viranomaisten ja sosiaalityöntekijöiden katsaukset tapahtumiin tai yleisemmin huumeiden vastaiseen taisteluun.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 30 vuoden takaiseen Saksaan, mutta monet tekijät saivat minut pohtimaan kuinka monet asiat ovat samoin täällä nykypäivän Suomessa. Maaseutu on lähes kokonaan tyhjentynyt ja ihmiset muuttaneet kaupunkeihin omiin pieniin lokeroihinsa erilleen juuristaan ja toisistaan. Työpaikoilla vaaditaan aina vain enemmän ja enemmän ja rahan ajatellaan tuovan onnea. Markkinavoimat asettavat kuvan ostettavissa olevasta ihanne-elämästä. Kun olet saavuttanut yhden kulissin, se onkin jo aika uudistaa. Mikäli raha ei riitä tähän, voi aina ottaa lainaa ja jälleen on vara hankkia hienompaa ja parempaa. Tai sitten putoat tämän kehän ulkopuolelle ja syrjäydyt. Yhteiskunnassamme puhutaan paljon näistä "syrjäytyneistä", joille ongelmat kasaantuvat. Se on vain irrallisuutta, yhteisöllisyyden katoamista ja välinpitämättömyyttä toista kohtaan. Raha ei tuokaan onnea, ei ainakaan kaikille, vaan se voi myös tuhota huumeen lailla. Aivan samalla tavalla poliitikot ja viranomaiset levittelevät käsiään eivätkä kykene poistamaan rahan aiheuttamaa ahdistusta ja pahaa oloa, suoranaista köyhyyttä pois. Ehkä ihmisen mieli toimii niin, että se tarvitsee jotain humaltuakseen. Rahaa, valtaa, heroiinia. Miksei se voisi olla rakkautta, välittämistä ja yhteisöllisyyttä?