Katso kauneutta

Lapsilla on mieletön kyky nähdä asiat toisin. He eivät onnekseen vielä ymmärrä kovin hyvin maailman lainalaisuuksia, joten he ovat ennakkoluuloista vapaat. Ilahduin silmittömästi, kun eräässä kaupassa kuulin pikkupojan miettivän pöyheän maton äärellä "miten muurahainen pääsee tämän maton läpi?"

Olen tietoisesti pyrkinyt säilyttämään edes osan tuosta lapsenkatseesta itselläni. Harmittavan usein näen vain autoja, taloja, ihmisiä - asiat siis sellaisina kuin ne ovat. Yritän vangita kamerallani hienoja hetkiä, valoja ja varjoja sekä yksityiskohtia, jotka muuten hukkuvat kaiken muun keskelle. Löysin Tallinnan laivalta aika monta erilaista merkkiä (pelastusvene, portaat, kokoontumispaikka,...), jotka keräilin kännykkäkamerani muistiin. Pulujen touhuja on mukava seurailla, onnekseni nyt naapuritalon pihamaalle on ilmestynyt työskentelemään noin 40 pulun parvi.

Joitakin asioita voisi tuijottaa ikuisuuksia. Tulen leikki puissa, lumen tai vesisateen tanssi katulampun valossa, pilvien lipuminen yli taivaan, jään vangiksi jääneet ilmakuplat, pihanurmen tuhannet korret. On niin paljon pieniä asioita, jotka ovat niin kauniita. Oletteko koskaan kaataneet maitoa kahviin ihan hiljaa ja katsoneet, kuinka nesteet sekoittuvat ja muuttuvat yhdeksi? Mandariinin lohkokin on uskomaton paketti pieniä mehukkaita pusseja. Kuinka luonto onkaan saanut aikaan kauniin paketin, niin kauniin ettei sitä malttaisi syödä. Joskus näitä ihmtellessä jää aivan sanattomaksi.

Päivä, jona lapsuus loppui

Se oli sumuinen alkusyksyn päivä, kello oli 18.30 ja televisiosta tuli Fujitsun mainos, jossa oli pyörivä maapallo. Sairaalasta soitettiin ja kerrottiin äitini kuolleen aiemmin päivällä ja isäni olevan shokissa heidän luonaan. Kämppikseni lopetti tiskaamisen, tuli keittiön ovelle ja halasi kuullessaan, ettei kaikki ollut kunnossa. Juuri muuta en puhelusta muistakaan. Vastahan isä soitti aamulla, että lähettäisin avaimen postissa ja äidin olevan kuumeessa. Viikonloppuna he olivat vielä käyneet metsässä, äiti vietti kesälomansa viimeistä viikkoa. Kesälomaa, jolta hän ei ikinä palannut töihin.

En tajunnut tuota asiaa heti, kyyneleet tulivat mutta itku ei. Tuona iltana näin syksyn ensimmäiset revontulet, aivan kuin äiti olisi vilkuttanut mennessään hyvästiksi ja kertonut, että hänellä on kaikki hyvin. Aamupäivän sumu jäi asumaan minuun pitkäksi aikaa, se hiljensi minut ja painoi hartioita. Itkunkin aika tuli, suru suli sen mukana pois kuuma kyynel kerrallaan. Ensimmäinen kunnon itku ja puristava ikävä saivat minut kiinni, kun menin kotiin ja näin tolaltaan olevan isän. Isä ei koskaan selvinnyt tuosta järkytyksestä, hänen elämänsä loppui äidin mukana. Olin 22 ja lapsuuteni oli loppunut. Minun piti tarttua toimeen hoitaakseni viralliset asiat, joista en tiennyt mitään. Sain sentään apua sukulaisilta, mutta eivät hekään voineet paljoa auttaa, lähinnä yrittää lohduttaa. Kaikenlainen asioiden hoito kesti yllättävän pitkään ja välillä tuntui raskaalta saada kaikkia niitä papereita. Äidin ruumiinavauspöytäkirja oli hyvin hämmentävä asiakirja. Siinähän kerrottiin ihmisestä, joka on synnyttänyt minut, tehnyt ja kasvattanut. Nyt hän oli vain tekstiä parilla arkilla paperia. Se tuntui hyvin lopulliselta.

Hautajaiset olivat muutaman viikon kuluttua ja seuraavan kerran seisoin saman haudan äärellä ennen seuraavaa kesää. Isä ei jaksanut, vaan kuihtui pois. Hänen kuolemansa oli lopulta helpotus, sillä hän suri niin valtavasti eikä oikein jaksanut huolehtia itsestään. Minulla taas ei ollut mahdollisuutta olla hänen luonaan, sillä työskentelin muualla enkä oikeasti olisi osannutkaan auttaa, kunhan pystyin huolehtimaan itsestäni. Minulle isä esitti urheampaa kuin olikaan, ei halunnut huolestuttaa enempää. Pelkäsin hänen puolestaan jo joulun aikoihin, jolloin hän viettikin pitkän aikaa sairaalassa mentyään heikkoon kuntoon. Tuon jakson jälkeen näytti paremmalta, mutta kevään edetessä tilanne paheni. Viimeisin vierailuni hänen luonaan oli lämmin ja seesteinen, siitä jäi hyvä mieli. Isä muisteli menneitä ja juttelimme kaikenlaista. Sain myöhemmin kuulla isän toivoneen kuolemaansa ja kun niin kävi, olin itsekin helpottunut. Nyt hän oli jälleen äidin luona ja kaiken muun alleen peittänyt ikävä loppunut.

Olen usein miettinyt ja kuvitellut isän ja äidin kokemia tunteita, pelkoja ja hätää noina aikoina. Varsinkin isän ikävän miettiminen on tuntunut puristavalta, en voi ikinä käsittää niitä hetkiä joita hän on kokenut. Joskus näistä ajatuksista seuraa valtaisa pahan olon purkautuminen ja hillitön itku, mutta yhä harvemmin. En oikeastaan enää muistakaan, milloin olisin viimeksi itkenyt ikävääni isää ja äitiä kohtaan. Aika on tehnyt tehtävänsä ja olen hyväksynyt, etten voi enää mennä kotiin ja turvautua vanhempiini. Minulle surutyö on tarkoittanut oman elämän jatkamista, eteenpäin pyrkimistä ja sitä, että minusta voidaan olla ylpeitä. Haluan näyttää, että tuo ei lannistanut minua vaan kannustaa eteenpäin. Isä ja äiti eivät kuole koskaan, sillä he elävät muistoissani ja sydämessäni, minussa.

I was in a place where I belong

Takana on mielettömän ihana viikko! Töihin palaaminen ei tunnu nyt yhtään kivalta, mutta tämä on enää väliaikaista. Menneen viikon aikana minulle kirkastui, etten enää halua jatkaa nykyisiä töitäni vaan haluan päästä mahdollisimman pian opiskelemani alan tehtäviin. Ja ensiarvoisen tärkeää nyt on toki päästä muuttamaan. Kahden kuukauden kuluttua olen jo uudessa kodissani, ihanaa!

Menin viikko sitten vanhan ystäväni luokse Turkuun. Katselimme valokuvia yhteisiltä reissuiltamme ja nauroimme, niin monta hyvää hetkeä oli päässyt jo unohtumaan. Parasta oli kuitenkin huomata, kuinka ystävyys säilyy ja syvenee vaikkei yhteydenpito olekaan kovin tiivistä. Sitä samaa on kyllä monen muunkin ystävän kanssa. Eihän ystävyyden mitta olekaan se. kuinka usein on yhteydessä, vaan se että se yhteys säilyy.

Muutaman päivän vietin mereisessä ympäristössä kenttäkurssin parissa. Koko talven opiskelut heräsivät nyt henkiin ja oli hienoa huomata, miten niitä asioita voi soveltaa käytäntöön. Ja että jotain oli tarttunut mieleen niin, että osasi hyödyntää oppimaansa. Paljon tuli kuitenkin uutta asiaa ja vaikka aikataulu oli tiivis, ei missään välissä tuntunut raskaalta. Oli mukavaa tutustua uusiin ihmisiin ja saada kasvot verkkokurssin nimille. Parasta taisi olla kuitenkin pääsy kauas pois arjesta. Itsellä ei tarvinnut huolehtia mistään: ohjelma oli suunniteltu valmiiksi, ruokaa ei tarvinnut tehdä (ja sitä oli riittävästi!) ja koko ajan oli uutta ja mielenkiintoista asiaa. Edes ulkona sadesäässä vietetty aamupäivä ei kyennyt latistamaan tunnelmaa - tämä on ehdottomasti jotain sellaista, jota haluan tehdä työkseni! Nykyinen työ läikähti pari kertaa mielessäni ja aina yhtä harmaana, tylsänä ja merkityksettömänä.

Eräs vanha ystäväni kaukaa pohjoisesta vieraili täällä juhannuksen alla. Oli ihanaa nähdä häntä ja kuten tuon aiemmankin ystäväni kohdalla, myös hänen kanssaan yhteys säilyy pitkistäkin puhelinhiljaisuuksista huolimatta. Jatkossa näen häntä onneksi enemmän, sillä muutan samaan kaupunkiin. Muutto tuntuu hetki hetkeltä paremmalta, vaikka hetkittäin haluaisin jäädä tännekin. Täällä minulla ei kuitenkaan ole kovinkaan montaa ystävää enkä ole oikein kotiutunut. Piti tulla oikein tänne saakka toteamaan olevansa hengeltään pohjoisen tyttö.

Juhannuksen juhlinta käynnistyi pohjoisen ihmisten parissa syöden, saunoen, olustellen ja syöden vielä lisää. Ystävälläni on kaksi tyttökissaa, jotka ovat riidoissa keskenään. Toinen on ahdistanut toisen keittiön nurkkaan, josta se ei uskalla tulla pois. Molemmille kissoille on omat ruokakipot ja hiekkalaatikot. Miestäni harmitti kovasti tämä keittiöön ahdistettu kissa. Hassua, että tämä samainen Mies ei pitänyt kissoista ennen minuun tutustumistaan ja nyt hän huolehtii jo toistenkin kissojen hyvinvoinnista. Hän on kuitenkin pohjimmiltaan eläinrakas ihminen.

Muuten juhannussuunnitelmat eivät ihan pitäneet. Meidän piti mennä Miehen kanssa telttailemaan läheiseen kansallispuistoon, mutta jatkuvat vesi- ja ukkoskuurot pitivät meidät kotisalla. Tokihan olisimme voineet lähteä reissuun, mutta ei se nyt olisi ollut niin kivaa kun kaikki on märkää ja kylmää. Leikimme sitten retkeä kotona. Grillasimme kertakäyttögrillillä parvekkeella pari pakettia makkaraa (ja pelkäsimme kauhean savun vuoksi naapurien vihoja ja palokuntaa) ja testasimme uudet makuupussit olohuoneen lattialla. Joku nelijalkainen villipeto vaaniskeli leiriämme yön aikana juosten sen ohi ja raapien lähellä kasvanutta raapimapuuta. Aamulla se oli huomattavasti säyseämpi ja keittelin tyytyväisenä aamukahvit hyvin menneen retken kunniaksi. Olisi tämä juhannus voinut kehnomminkin sujua.

Christiane F.: Huumeasema Zoo

Tervetuloa 1970 -luvun lopun Berliiniin, sen uuteen ja uljaaseen betonilähiöön. Gropiusstadtiin rakennettiin kodit 45 000 asukkaalle, jotka saapuivat maaseudulta parempien palkkojen ja tulevaisuuden houkuttelemana. Christianen perhe - isä, äiti ja kaksi alle kouluikäistä tyttöä - oli yksi näistä tuhansista, jotka tulivat toteuttamaan unelmiansa. Todellisuus ei kuitenkaan vastannut niitä. Ongelmat kasaantuivat lähiöihin, tulevaisuus ei tarjonnut parempaa elämää ja lapsille pihat olivat kieltoja täynnä. Pieni maalaistyttö Christiane joutui myös etsimään keinoja selvitä tuossa armottomassa asfalttiviidakossa, jossa laki oli vahvemman määräämä. Löytäessään keinon olla kovempi ja vahvempi kuin muut hän huomasi aina vain kovempia tyyppejä, joiden kaltaiseksi hän haluaisi tulla. Vanhempien avioero ja äidin uusi miesystävä eivät helpottanut tilannetta lainkaan, päinvastoin Christiane ei enää viihtynyt kotona.

Christiane kertoo tarinaansa itse omin sanoin ja se on hämmästyttävä juuri siksi, että se on totta. Hän kertoo, kuinka aloitti alkoholilla ja hasiksella 12 -vuotiaana ja kuinka päätyi heroiiniin. Tarina ei ihannoi huumeiden käyttöä eikä yritä järkyttää lukijaa, vaan se etenee tapahtumasta toiseen, piikistä kolmanteen. Se kertoo, kuinka huumeiden käyttöä rahoitettiin ja millaista narkkarin arki on. Kertoja puhuu omasta henkilökohtaisesta tilanteestaan, mutta valottaa asiaa samalla laajemminkin. Christiane kertoo kamppailustaan päästäkseen eroon aineista ja miten vaikeaa oli päästä vieroitukseen. Tarinaa tukevat myös hänen äitinsä, viranomaisten ja sosiaalityöntekijöiden katsaukset tapahtumiin tai yleisemmin huumeiden vastaiseen taisteluun.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 30 vuoden takaiseen Saksaan, mutta monet tekijät saivat minut pohtimaan kuinka monet asiat ovat samoin täällä nykypäivän Suomessa. Maaseutu on lähes kokonaan tyhjentynyt ja ihmiset muuttaneet kaupunkeihin omiin pieniin lokeroihinsa erilleen juuristaan ja toisistaan. Työpaikoilla vaaditaan aina vain enemmän ja enemmän ja rahan ajatellaan tuovan onnea. Markkinavoimat asettavat kuvan ostettavissa olevasta ihanne-elämästä. Kun olet saavuttanut yhden kulissin, se onkin jo aika uudistaa. Mikäli raha ei riitä tähän, voi aina ottaa lainaa ja jälleen on vara hankkia hienompaa ja parempaa. Tai sitten putoat tämän kehän ulkopuolelle ja syrjäydyt. Yhteiskunnassamme puhutaan paljon näistä "syrjäytyneistä", joille ongelmat kasaantuvat. Se on vain irrallisuutta, yhteisöllisyyden katoamista ja välinpitämättömyyttä toista kohtaan. Raha ei tuokaan onnea, ei ainakaan kaikille, vaan se voi myös tuhota huumeen lailla. Aivan samalla tavalla poliitikot ja viranomaiset levittelevät käsiään eivätkä kykene poistamaan rahan aiheuttamaa ahdistusta ja pahaa oloa, suoranaista köyhyyttä pois. Ehkä ihmisen mieli toimii niin, että se tarvitsee jotain humaltuakseen. Rahaa, valtaa, heroiinia. Miksei se voisi olla rakkautta, välittämistä ja yhteisöllisyyttä?

Sateinen torstai-iltapäivä

Blogini oli tarkoitus olla itseäni varten kirjoitettu purkautumiskanava, mutta seuraillessani ja kommentoidessani muiden blogeja huomasin saaneeni yleisöäkin. En ole ollut mitenkään mahdottoman innokas kirjoittelemaan ja alkuperäisen idean mukainen toteutus on jäänyt hieman vähemmälle. Ja lopulta olen tainnut tuottaa tekstiä enemmän kommentteihin kuin tänne. Mitäs tuosta, eihän missään sanota miten blogataan oikein. Olin oikein otettu, kun nämä näppäilyni pääsivät lilja sofian blogin luettujen listalle :)

Olen lukenut aika paljon syömishäiriöblogeja. En oikeastaan tiedä syytä. Eksyin kerran erääseen blogiin, jonka olen jo kadottanut kauan sitten, jonka jälkeen olen lueskellut varmaan kymmeniä blogeja samasta aiheesta. Itselläni ei siis ole mitenkään tunnettuja ongelmia syömisen tai mielenterveyden kanssa, joten ei voida puhua vertaistuestakaan. Luultavimmin olen noita juttuja lukiessa "tutustunut" blogin pitäjään ja tavaallaan pidän häntä ystävänä - tai ainakin hyvänä tuttuna - jota haluan auttaa. Ymmärrän noiden kokemusten pohjalta monta asiaa nyt eri tavoin, olen saanut niistä hyvää näkökulmaa. En pidä asioita enää niin mustavalkoisina, sillä mielenterveysongelmahan ei näy ulospäin. Eräs ystäväni vuosien takaa kärsii paniikkihäiriöistä ja hän on sanonut nyt sairaslomalla ollessaan, ettei hän huvikseen sairasta mielenterveydellään. Tällä hetkellä hänen lääkityksensä on kohdillaan ja tilanne hallinnassa. Toivon hänen toipuvan joskus niin, että hän pääsee takaisin työelämään. Nuori ihminen, elämällä on hänelle vielä niin paljon tarjottavaa.

Noita blogeja lukiessa omat ongelmat tuntuvat tietenkin hyvin pieniltä. Toisaalta koen itseni selviytyjäksi - vanhempieni kuoltua joitakin vuosia sitten olisin varmasti voinut järkkyä ja ajautua sairastamaan. Mietinkin jossakin välissä, että minun olisi ehkä hyvä käydä puhumassa ammattilaiselle, mutta se jäi. Olen tuon seurauksena sulkenut paljon asioita sisääni, mutta ajan kuluessa ne ovat haalistuneet ja kipu lientynyt. Tunnen toisinaan haikeutta, paljon on jäänyt sanomatta ja kokematta. Toisinaan taas haluaisin niin soittaa äidille tai isälle ja kertoa, mitä kivaa on tapahtunut tai missä olen onnistunut. Ajattelen kuitenkin niin, että he ovat nyt sellaisessa paikassa jossa tuskaa ei tunneta ja näkevät, että minullakin menee hyvin. Tiedostan sen, että tahtoni menestyä ja näyttää on peräisin vanhempieni kuolemasta. Katsokaa nyt kaikki, selvisin siitä, olen vahva ja pystyn aina vain parempaan! Joskus nämäkin ajatukset tuntuvat raskailta kantaa, ne tuntuvat velvollisuuksilta. Toisaalta en taas edes uskalla hidastaa tai pysähtyä, en tiedä mitä siitä seuraisi. En uskalla ottaa vielä selvää.

Minun piti kirjoittaa jostain ihan muusta aiheesta, mutta ajatukseni ehti karata pois siitä ja tämä oli tuloksena. Niinpä niin, tätä se tarkoittaa. Ajatuksissani olen jo jossain ihan muualla.

Aamuisia ajatuksia

Toukokuinen ahdistus ja väsymys ovat poissa. Ehkä olen taipuvainen jonkinasteiseen kevätmasennukseen. Innostun ensin valtavasti lisääntyvästä valosta ja touhotan aivan liikaa, jolloin väsyn. Käpyrauhanenkin taitaa sekoittaa aivojen kemiaa ja hetkittäin tulee kyllästymisen tunteita. Onneksi tämä on melko lievää ja toivon mukaan se ei koskaan tuostaan pahene. Talven pimeyskään ei tunnu yhtä ahdistavalta, keskityn silloin työhön tai opiskeluihin ja kevään odotukseen. Olisi mielenkiintoista viettää vuosi jossain päiväntasaajan tienoilla ja tarkkailla, tuleeko näitä kausia silloinkin.

Kevään viimeinen tentti ei mennyt läpi. En muista ikinä saaneeni hylsyä tentistä, joten tuo oli aikamoinen yllätys. Noh, uusin sen sitten syyskuussa enkä murehdi mokomasta nyt kesällä. Meninkin sinne tenttiin sillä asenteella, että kyseessä on valinnainen kurssi jonka arvosanalla ei ole mitään merkitystä, kunhan saan sen läpi. Ensi viikolla olisi vielä kenttäkurssi, menen merelle seilaamaan muutamaksi päiväksi. Meri on minulle jännittävä ja hieman pelottava elementti. Olen joskus asunut meren rannalla, mutta varsinainen merellä oleminen on outoa. Järvet ovat jotenkin niin sympaattisia, tuttuja ja hallittavissa olevia, mökkirantoja. Meri kuohuu, puhaltaa hiukset sekaisin ja tuoksuu suolalle.

Nautin nyt siitä, että velvoitteet ovat ohi ja voin keskittyä vain olemiseen. Voin käydä rauhassa lenkillä, ei tarvitse katsoa kalenterista mitä pitää tehdä milloinkin ja saan lukea täytymisen sijaan. Voisinkin oikeastaan listailla tänne kirjoja, jotka olen lukenut. Käyn välillä läpi joitain kirjoja, joita olen lukenut peruskoulun aikoina. Pari vuotta sitten luin Anne Frankin päiväkirjan, nyt kaivoin käsiini Christiane F.:n Huumasema Zoon. Nuo olivat hyviä kirjoja silloin kauan sitten, nyt ymmärrän niiden sisällön aivan eri tavalla ja edelleen ne ovat hyviä.

Aurinkoa

Kesä.

Toukokuussa lämpö tekee tuloaan ja illat venyvät valoisina kohti yötä. Ajatus kesästä tekee kotinsa mieleen ja vaikka siihen olisi valmistautunut kuinka, pääsee se silti yllättämään. Yht´äkkiä koululaiset ovat päässeet lomalle, kesätyöläiset valtaavat työpaikat, öisinkin on lämmin ja aurinko polttaa ihoa. Ruoho takertuu varpaisiin ja sydäntä riipaisee, kun haluaisi pysäyttää ajan juuri siihen eikä palata enää ikinä kylmään, pimeään ja hiljaiseen talveen.

Viikonloppu Riiassa oli mahtava aloitus kesälle. Unohdin hetkeksi keskeneräisen koulutyön, loppukesän muuton ja asunnonhankinnan, työpaikan irtisanomisen ja uuden etsimisen sekä ongelmat Miehen kanssa. Kaikki oli täydellistä, oli ihanaa vain nauttia huolia vailla elämästä siinä ja nyt, ystävän kanssa. Uteliaat silmäni yrittivät nähdä paikallisten asukkaiden arkea. Kurkistelin pitsiverhottuja ikkunoita, pukeutumista, ruokakauppojen valikoimaa, ajelin paikallisliikenteellä, tunsin pahaa mieltä henkensä pitimiksi kerjäävien eläkeläisten vuoksi ja paheksuin meluavia brittituristeja. Istuin terassille auringon hellittäväksi, nautin oluen, annoin sen kihelmöidä vatsanpohjaa ja nauroin kun tunsin sen kutittavan kevyttä mieltäni. Ostin uusia vaatteita, lyhyempiä helmoja. Monta huolta ja murhetta unohtui tuohon kauniiseen kaupunkiin. Ne haihtuivat pois auringon helliessä kalpeaa ihoani ja putoilivat mukulakiville.

Oli taivaallista päästä hetkeksi pois arjesta. Arki tuntuu nyt paremmalta ja aion nauttia tästä kesästä. Olisipa se pitkä ja kuuma.