Pulubongari

Tämän jutun kirjoittelin tiedekuntani läpyskään keväämmällä. Kaikki havainnot ovat elävästä elämästä. Jatkan pulubongailua edelleen ja voisin alkaa pitää täällä jotain päiväkirjantapaista.

Pulubongarin päiväkirjasta

Olet varmaankin joskus seurannut touhukkaan kesykyyhkyn – tai kotoisammin pulun (Columba livia) - tekemisiä kaupungilla. Nämä vaatimattoman näköiset punajalkaiset taapertajat ovat varsin viihdyttäviä otuksia, jotka toimivat myös kaupungin siisteysosaston ahkerina apulaisina. Yölliset pahoinvoinnin tulokset katoavat nopeasti pieniin nokkiin eikä yli jääneen pitsan täytteillä ole niin väliä. Vaatimattomuus kaunistaa ja antaa avaimet menestykseen. Kalliokyyhkystä polveutunut pulu on sopeutunut erityisen hyvin kaupunkiympäristöön leviten kaikkialle maailmaan. Se pesii talojen räystäiden alle tai siltojen rakenteisiin ja viihtyy hyvässä (lajikumppaniensa) seurassa. Olet bongannut pulun ehkä myös Ismo Alangon levyltä tai Aku Ankan sivuilta – Ankkalinnan oma iltapäivälehtihän on legendaarinen Ilta-Pulu.

Innostuin tarkkailemaan näitä arjen pieniä sankareita seuratessani maailman menoa keittiöni ikkunasta. Kadun toisella puolella hääräsi aina samannäköinen, ruskehtava pulu väistellen ihmisten jalkoja ja poimien maasta milloin mitäkin. Aloin arvella, että puluillakin on omat reviirinsä. Tämä nykyään jo keskuudestamme poistunut kaveri päivysti omaa kadunpätkäänsä uskollisesti eivätkä muut tulleet sitä häiritsemään. Nykyään sen on korvannut joku toinen pulu, joka jatkaa edesmenneen toverinsa ansiokasta työtä.

Pidän kaupungilla silmäni aina auki pulujen varalta ja olen nähnyt monia mielenkiintoisia tilanteita. Joskus nämä linnut leikkivät kamikazea syöksyen ihmisiä kohti siivet lepattaen, toisinaan ne saattavat istua silmät kiinni penkillä nautiskellen syysauringon lämmittävistä säteistä. Yleensä ne kuitenkin hyörivät ympäriinsä etsiskellen jotain pientä nokittavaa ja pitävät samalla silmällä lajitovereitaan. Ah sitä riemun määrää kun joku törmää puoliksi syötyyn sämpylään! Saalinjaolle pyyhältää välittömästi ahnas joukko nälkäisiä ja alkaa armoton kilpailu suupalasta. Näin kerran vauhdikasta leipäpallottelua, jossa yhden ottaessa leivän nokkaansa se heilautti niskaansa saaden irrotettua palasen herkusta. Leipä lensi komeassa kaaressa seuraavalle ja näin se jaettiin porukan kesken. Olisittepa muuten nähneet sen onnenpulun, joka oli törmännyt hylättyyn reikäleipään ja jota se sai nokkia ylhäisessä yksinäisyydessään!

Aina ruuasta ei tarvitse tapella toisten pulujen kanssa vaan ihminen voi estää herkuttelun. Syksyllä puolukoita kaupannut torikauppias sai seurakseen varsinaisen herkkunokan, joka aina kauppiaan silmän välttäessä hyppäsi puolukkalaatikkoon aterioimaan. Kaiken varalta se steppasi pitkin laatikkoa ja makusteli autuaana punaisilla marjoilla kunnes kauppias taas tuli häätämään sen pois. Tämä puolukkapaikka oli kuitenkin sen verran hyvä, että samainen siivekäs viihtyi kojun lähistöllä useampana päivänä.

Olen ihmetellyt kovasti sitä, eikö pulujen niska mene kipeäksi kun kävellessään ne heiluttavat päätään jatkuvasti eteen ja taakse? Ilmeisesti niillä on rytmi veressä ja olenkin epäillyt, että ehkä pulut ovat hieman metallihenkisiä lintuja. Ne ovat ulkoasultaan varsin tummanpuhuvia ja englanniksi näitä lintuja kutsutaan nimellä Rock Pigeon. Tämä väite vaatii kuitenkin tuekseen vielä hieman laajempaa tutkimusta, joten tämä bongari jalkautuu nyt kentälle tarkkailuhommiin.

PS Puluilla on punaiset jalat Amsterdamissakin.