Nuhanenä

Sain sitten nuhan, viimeksi olin kipeänä pääsiäisen aikoihin ja silloin oli kuumettakin. Viimeksi kuumeilin kai lukiossa, siis liki 10 vuotta sitten. Perjantaina on firman virkistyspäivä ja lähdemme käymään pienellä päivävaelluksella. Mä haluan mukaan! Siitä saunaillasta puhumattakaan, minä ja pojat mennään turvesaunaan. Minä tietenkin sinne naisten puolelle ylhäiseen yksinäisyyteeni.

Yksinäisyys alkoi vaivata minua eilen. En saanut tämän nuhani takia unta ja aloin jotenkin ajatella kaikkea kunnes lopulta kuumat kyyneleet alkoivat kastella poskia ja tyynyä. Ajattelin sitä, kuinka olen aina ollut sellainen oman tieni kulkija, vähän yksinänen susi. Pidän siitä, nautin omasta seurastani ja viihdyn yksin niin kauan kun voin soittaa jollekin ystävälle tai rapsuttaa Miestä leuan alta. Haluan silti joskus istahtaa ystävien keskelle ilman, että tunnen olevani jotenkin ylimääräinen tai se, joka ei ihan kuulu joukkoon. Ihan kuin silloin, kun kävin tädin luona jouluna ja siellä olivat serkkuni perheineen. Orpo piru.

Toukokuun aikana olen ollut hieman poissaoleva ja minusta on tuntunut, että olen vain kyllästynyt kaikkeen. Ei huvita lukea tenttiin, essee odottaa aloittamistaan, viikonloppumatka ystävän kanssa Riikaan ei innosta, Mies tuntuu etäiseltä, töissä on tylsää,...vain lenkilläkäyminen ja sali ovat ilahduttaneet - ja nyt tuli tämä nuha! Eilen lopulta tajusin, miksi olen ollut hieman allapäin: pelkään kesää ja sitä, että voi vain olla. Koko talven olen suunnitellut viikko-ohjelmia - luekirjoitakäylenkillämietituotasalillepalautatehtävä. Aina on tullut uutta asiaa ja en ole kokenut mitenkään tuota rumbaa stressaavana, päin vastoin olen ollut innoissani uuden oppimisesta ja että suunnitelmani ovat toimineet käytännössä. Nyt sitten viimeinen tentti on ohi (meni ihan ok), tarvitsee enää tehdä se yksi essee ja sitten voin vain olla. Elämän sietämätön keveys pelottaa!

Talvi on mennyt siis nenä kiinni kirjassa. Se ei ole tehnyt kovin hyvää ihmissuhteilleni, tai sille lähimmälle. Olemme lähinnä nukkuneet yhdessä Miehen kanssa ja nyt yht´äkkiä pitäisi alkaa taas kehittelemään jotain yhteisiä juttuja. En osaa enää puhua Miehelle, olisi niin paljon asioita, mutta sanat eivät tule. Mietin lauseet jo valmiiksi ja kun yritän sanoa ne hänelle, saan ulos lyhyet ja hyvin epävarmat sanat. Eilen illalla sitten lopulta itkin hiljaa hänen nukkuessa vieressäni, mieli täynnä sanoja ja sydän kipeänä - emmehän me voi näin jatkaa!

Nousin ylös ja menin keittiöön ikkunan ääreen. Aloin kirjoittaa siinä katulampun hämärässä valossa. Kirjoitin pahimmat möykyt sille valkoiselle paperille, kunnes alkoi helpottaa. En uskaltanut lukea kirjotustani ja menin nukkumaan jätettyäni paperit pöydälle. Aamulla Mies kävi antamassa pusun lähtiessään töihin, joten tiesin ettei hän ole ainakaan suuttunut. Iltapäivällä hän vain totesi, että olin purkanut tunteitani. Sanoin sen helpottaneen. Halusin kysyä mitä mieltä hän oli kirjeestäni, mutta en uskaltanut. En uskalla vieläkään. Emme oikeastaan puhu mitään. Miksi puhuminen on niin vaikeaa?

Nyt tuo yöllinen purkaus tuntuu kuin unelta ja tunnen olevani kuin pieni lapsi. Avasin sydäntäni, tarjosin palan sisintäni. Tuolla se nyt on pöydällä, kahdella hohtavan valkoisella paperilla. Ihan kuin odottamassa, että se pistetään paperinkeräykseen.