Minä

Olen 27 vuotta. En aina muista tarkkaa ikääni, vuodet tuntuvat vierivän niin nopeasti että juuri, kun olen sisäistänyt olevani jonkin ikäinen, olen jälleen ohittanut syntymäpäiväni. Se on se tammikuinen päivä. Lapsena odotin sitä innolla, talvella oli pakkasta tai hurja lumituisku. Sittemmin siitä on tullut muuten vain hyvä syy juhlia talven pimeyden keskellä. Vappuna minulta kysyttiin papereita mennessäni baariin, ikäraja oli 20. Hienoa, olen siis edelleen se ikuinen 2-kymppinen :)

Olen asunut lapsuuteni maalla. Kesät olivat kuumia, heinä tuoksui ja lehmät ammuivat. Syksyllä tuli pimeää ja talvella oli kylmää, hanget hohtivat ja rakastin laskettelua. Lukiossa tuo hyvä harrastus jäi ja pojat tulivat mukaan kuvioihin. Lukion ensimmäisellä, syntymäpäivieni aikoihin, kotoa pois muutettuani, aloin seurustella ensimmäisen poikaystäväni kanssa. Yhteistä taivalta hänen kanssaan kertyi yli neljä vuotta. Sitten huomasin hänen olevan enemmän veli kuin intohimojeni kohde ja tuleva aviomieheni. Eromme oli raskaampi hänelle kuin minulle. Lähdin opiskelijavaihtoon Itävaltaan, enkä oikein olisi halunnut palata takaisin. Työharjoittelu kuitenkin kutsui ja valmistuakin piti.

Työharjoittelusta tuli kuitenkin työni muutamaksi vuodeksi, enkä päässytkään heti pois opiskelupaikkakunnaltani vaikka sitä pitkään halusin. Tuona aikana koin elämäni suurimmat muutokset, kun ensin äitini ja sitten seuraavana keväänä isäni kuolivat. Olin yksin. En tiedä mitä olisin tehnyt, mikäli en olisi ollut töissä. Työ ja velvollisuus pitivät minut järjestyksessä ja pystyin pitämään suruni ja huoleni aisoissa. Suru kulkee edelleen mukanani, mutta olen hyväksynyt sen.


Yksinäisyyttäni lievittämään otin Kissan. Kissa oli silloin niin pieni, harmaaraitainen ja leikkisä ja se osasi mennä heti hiekkalaatikolle. Muutama kuukausi Kissan tulemisen jälkeen tapasin Miehen. Hän asui kuitenkin toisessa kaupungissa ja en uskonut suhteestamme tulevan mitään. Hän kuitenkin kävi sinnikkäästi minun luonani, toiselta puolen Suomea ja lopulta muutin hänen kaupunkiinsa, toiselle puolen Suomea. Kaksi viimeistä vuotta olemme muodostaneet Miehen ja Kissan kanssa pienen perheen. En aina tiedä, onko tämäkään lopullista, mutta en osaa sanoa etteikö se olisi.

Pääsin viime kevään haussa opiskelemaan yliopistoon alaa, joka on tavallaan ollut minua lähellä jo lapsuudesta. Isä osti minulle karttapallon ja lumouduin siitä. Opin, että Perun pääkaupunki on Lima ja jos Suomesta kaivettaisiin suora tunneli alaspäin, siellä onkin Australia eikä Kiina. Maapallo oli pyöreä ja siinä käsissäni niin pieni. Maailmasta on tullut sittemmin suuri ja ihmeellinen, elämää korkeampi. Ja elämä kuljettaa, kesällä on edessä muutto Kissan ja Miehen kanssa toiselle puolelle Suomea.