Jäätelönostamisen vaikeudesta

Olen menossa syömään töiden jälkeen, joten skippasin lounaan pienellä välipalalla. Aurinkoinen ilma sai minut päätymään jäätelöön ja karjalanpiirakkaan. Piirakkapuolen kanssa ei ole mitään ongelmia, otin simppelisti kahdesta vaihtoehdosta sen toisen. Mutta sitten se jäätelö. Jäätelö on ihanaa, mutta en syö sitä kovin usein. Yleensä ostaminen jää siihen, etten osaa päättää, minkä ottaisin. Kävelen jäätelöaltaan päästä päähän ja takaisin, katselen eri vaihtoehtoja, poimin jonkun käteeni ja tutkailen tuoteselostetta ja energiasisältöä. Haluan kokeilla uutuuksia, turvautua siihen tuttuun tai jos olen oikein järkevällä tuulella, otan mehujään. Nyt noihin pakkauksiin on merkitty kunkin annoksen energiapitoisuus ja se tavallaan helpottaa valintaa, toisaalta tekee siitä entistä vaikeampaa. En halua mitään syntisen ihanaa jäätelöä, josta saa 350 kcal. Toisaalta vetinen mehujää 50 kcal:aan on aika mälsä vaihtoehto. Alan pallotella eri jäätelöitä: energiasisältöjä, makuja, uutuuksia, tuttuja, hyväksi havaittuja. Karsin jotain pois ja ehkä päädyn lopulta johonkin. Joskus tuo arpominen kestää niin kauan, että en enää edes kehtaa ostaa koko jäätelöä.

Samanlaista seikkailua on myös keksien ja suklaan kanssa. Haluan syödä kakun ja samalla säilyttää sen. En mielestäni ole mitenkään häiriöinen syömisen kanssa, mutta toisinaan se aiheutttaa valtavasti päänvaivaa. Haluan mahdollisimman kevyttä, vähäenergistä ja terveellistä. Jos syön jotain raskasta ja rasvaista, tuntuu se jotenkin syntiseltä ja kielletyltä. Kevyemmin syötyäni olen hirveän tyytyväinen ja olokin on hyvä. Vielä joitakin vuosia sitten painoin noin 10 kg enemmän kuin nyt ja välillä tuntui siltä, että syöminen ei ollut ihan reilassa. Ei ainakaan siten kuin se ennen oli. Söin makeaa paljon enemmän kuin ennen ja vaikka kuinka koitin rytmittää syömisiäni, en saanut painoa putoamaan. Söin yksinkertaisesti liikaa. Kotona käydessäni äiti oli ladannut jääkaapin täyteen kaikkea herkuikseni tietämäänsä ja mussuttelin sämpylöitä ja kaikkea muuta vielä senkin jälkeen, kun nälkä oli jo lähtenyt. Täysi maha tuntui tuovan turvallisuudentunnetta - sitä se tekee kyllä vieläkin. Kaiken kaikkiaan homma on nyt ihan hanskassa, paino pysyy kiltisti kohdallaan ja itsetunto on kohonnut siitä mitä se oli kymmenen kiloa lihavempana.

Ai minkä jäätelön ostin? Kuningatar-pingviinin, 156 kcal.

Parisuhdeterapiaa

Siinä kävi sitten niin, että eilisilta harjoiteltiin uuden tekniikan ihmeen käyttämistä. Nauroin itselleni, miten lapsellisesti innostuin jostain teknisestä vempeleestä ja vieläpä pelistä. En juurikaan muista, milloin viimeksi olisin ollut yhtä fiiliksissä jostakin, eli oikein loistojuttu. Kummallisella tavalla tuo yhdisti meitä Miehen kanssa, oli hauskaa opetella käyttämään laitetta ja katsoa, miten toinen pärjää ja auttaa häntä sekä ottaa apua vastaan. Tämä meni siis ihan parisuhdeterapiastakin. Ihmelaite! No joo, eihän se kone itsessään ollut terapiaa vaan se, että se sai meidät edes kerrankin tekemään jotain yhdessä. Meidän on ollut aika vaikeaa löytää mitään yhteistä harrastusta ja sovimme jo seurustelun alussa, että EMME hanki samanlaisia tuulipukuja ja lähde viilettämään lenkille peräkanaa. Kuntosali ei ole Miehen juttu, koska tekee fyysistä työtä ja minä puolestani en intoile joukkuepelien perään (Mies on ex-jääkiekkoilija). Enpä tiedä haluaisinko häntä mukaan hiihtoladullekaan. Golf voisi olla ehkä ainoa, jota voisimme tehdä yhdessä - siis jos nyt itse siitä innostuisin.

Aargh, pakkaamisen tuska edelleen. Koitin raapia aamulla kasaan purkkeja ja muita, jotka saan ottaa siinä pienessä litran pussissa mukaan kabiiniin. Menemme Ryanilla, joka nyhtää euroja jopa siitä että laitat laukun ruumaan. Laukkuni on sen verran pieni, että voin ottaa sen käsimatkatavaroihin, mutta nuo nesteet pitää sitten esitellä jollekin virkalijalle läpinäkyvässä muovipussissa. Olen koittanut haalia joka paikasta pienia purkkeja ja ehkä onnistunkin mahduttamaan tuubini siihen pussiin. Sitten pitäisi ratkaista kenkäongelma - miksi hyvännäköiset kengät eivät ole hyvät kävellä? Tähän hätään ei enää oikein pysty ostamaankaan kenkiä tai ainakaan ajamaan niitä sisään.

Hiljainen päivä taas töissä, ainakin tämä aamu. Paikka on ihan ok ja porukka kerrassaan loistava, mutta olisin kauhean iloinen jos välillä olisi jotain järjellistä tekemistäkin. Voisin oikein mielelläni kipaista pihalle, sen verran kiva ilma näyttää olevan tulossa. Taidan nyt kuitenkin vihdoinkin mennä aamupalalle.

Pohjoista viljaa täällä taitetaan

Siis aargh! Aamusta ja sen leppoisista kirjoituksista onkin jo aikaa. Päivä on ollut ihan jees, lukuunottamatta aiemmin hyvänä kansalaattipaikkana pitämäni lounaspaikan täydellistä pettämistä. Sain sieltä niin mautonta, kuivaa, kotikutoista ja onnetonta kanasalaattia, että pyysin kassalla tekemään ensi kerralla kunnon salaatin. Prkl, enkä saanut edes hyvittelysuklaata. Noh, ammattivalittaja oli taas asialla, palaute annettu ja kaikilla hyvä mieli. Siis tarjolijakin otti palautteen asiallisesti vastaan, ei mitään itkukiukkuraivarikohtauksia eikä uhkailuja etten tule teille enää ikinäkoskaan. Olen korrekti, yhtä hajuton ja mauton kuin se salaatti. Hieman etikkainen. Jep jep.

Älkää nyt kuvitelko, että auon päätäni joka risauksesta ja en ole tyytyväinen mihinkään - ehei! Periaatteessa olen hyvin vaatimaton ja vähään tyytyväinen, mutta mikäli joku juttu voisi olla paremminkin, kerron siitä. Eilen valitin Ingmanin asiakaspalveluun "minun" jugurttini (Luonnonjugurtti, maustamaton) poistuneesta pakkauskoosta. Sain heiltä asialliseen viestiini asiallisen vastauksen. Maailma on taas hieman parempi, ehkä.

Nyt mua vaan ärsyttää, tai ehkä ennemminkin mulla on liikaa energiaa jota en ole saanut purettua. Haluan Nintendo Wiin ja sen sporttipelin. Olisin valmis syöksymään kauppaan nyt heti ostamaan sen, onnistuin tuossa jo tartuttamaan kuumeen Mieheenkin. Luulenpa, että se konsoli eksyy meille. En tykkää kerätä mitään krääsää enkä varsinkaan ole minkään elektroniikan perään (vaikka työskentelen niiden parissa, help me god). Nyt nostalgia ja nykyisyys kohtaavat tuossa laitteessa ja huomasin himoitsevani sitä valkoista mötikkää keräämään pölyä kotiin. Pikkulikkana minulla oli huikea 8-bittinen Nintendo, jolla hakkasin Tetristä ja Super Mariota. Nyt nuo ihanat japsit ovat keksineet konsolipelin, jonka kanssa ei istuta tylsänä sohvalla vaan liikutaan, urheillaan ja hillutaan! Ehkä paras juttu SingStarin jälkeen - tosin sitä minulle vain kun promillet ylittävät 1. Olin jossain muualla kun lauluääntä jaettiin.

Pohjoisestakin soitettiin. Heittelin eilen asuntohakemuksia lukuisiin vuokranvälitysfirmoihin ja yksi olisi tarjonnut kämppää heinäkuun alusta. Harmi, minulle se oli liian aikaisin. Mutta ainakin joku on kiinnostunut asuttamaan meidän seurueen sinne, tuli hyvä fiilis. Sain toissa iltana pienen valvomiskohtauksen miettiessäni, että kahden kuukauden päästä pitäisi tietää uusi osoite. Fittan, olen yrittänyt löytää sopivaa kämppää jonka ostaisin ihan ikiomaksi, mutta näköjään kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa. Ja sitten kun vihdoin löytäisin jonkin menettelevän möksän, joku muukin on samaa mieltä ja ostaa sen mun nenän edestä. Edellinen yritelmä jäi 3 000 euron päähän, tosin se oli se raja jonka yli en olisi mennyt senttiäkään. Hetken harmitti, se asunto oli ihana, mutta nyt olen jo katselemassa muita luukkuja. Ihmeen vaikeaa tämäkin on. Keksin ajatuksen omasta asunnosta helmikuussa, kaveri innostui siitä myös. Noh, tällä hetkellä hän asuu omassa asunnossaan ja minä vain haen ja haen.

Ihana ilma, tarkoittaa sitä että tämä tyttö lähtee illalla lenkille. Jäätelöä tekisi mieli, mutta parempi jättää väliin. Lihakset tulee ja menee, mutta läski on ikuista. Läski ja läski, omasta mielestäni voisin silti olla parisen kiloa tiiviimpi paketti. Ei sitä yksi jäätelö muuttaisi tietenkään suuntaan jos toiseenkaan, mutta välillä vain tuntuu siltä, että saan tehdä vaikka mitä taikatemppuja ja vaaka näyttää yhtä ja samaa ja nuo jenkkikset ovat tulleet jäädäkseen (FYI: bmi on siinä 21-22, eli olen oikein tasava ja terve pötikkä, jostain alta löytyy peräti lihastakin). Mulle on vain jäänyt pienet fobiat lihomisesta, kun tuossa kuutisen vuotta sitten vaihto-opiskelun tiimellyksessä keräsin kokemuksia nahkani alle peräti kymmenen kiloa. Niistä on jäänyt kilo-pari sitkeästi väijymään, mutta ehkä opiskelijasta työntekijäksi siirtyminen on tarkoittanut myös sitä että tämä on nyt elintasoni ja sen kyllä huomaa.

Tämä taisi olla taas hieman erilainen purkaus kuin aamuinen. En aina itsekään usko, kuinka monentyylistä tekstiä pukkaan ilmoille. Tällaisessa flow-tilassa tekstiä tulee kuin vettä vain, mutta sitten kun yritän täytellä velvollisuuksiani sitä tipahtelee hyvin kivuliaasti. Tää lähtis nyt kuitenki kotio - tai oikeestaan sokkarille kattomaan paljonko wii maksaa siellä =)

Tuulipuku on silitetty

Kylläpä tämä aika on taas livahtanut aivan huomaamatta, viikko alkaa olla jo puolessa. Odotan taas innolla viikonloppua, lähdemme ystäväni kanssa Riikaan. Ihana pako arjesta, kaikesta tästä rutiinista ja jumittamisesta, Miehestä. Parin päivän ajan saan hengittää sisääni kaikkea uutta ja ennenkokematonta. Pitäisi pakata laukut, inhoan sitä hommaa. Matkustus on ihanaa, mutta pakkaaminen jotain ihan kamalaa. Helpointa kai olisi silittää tuulipuku, kiillottaa avokkaat ja lähteä.

Toivottavasti saan tuolta reissulta myös uutta näkökulmaa tämänhetkiseen elämääni ja ratkaisun avaimia. Miehen kanssa ollaan ihan sovussa, mutta mielestäni olemme etääntyneet ja olemme enää lähinnä kämppiksiä. Miehessä olisi monta asiaa, jotka haluaisin muuttaa, mutta toisaalta on niin monia ihania asioita, joiden vuoksi haluan olla hänen kanssaan. Tilanne ei silti voi jatkua tällaisena, haluan enemmän yhteistä tekemistä ja takaisin sitä yhteyttä, joka meillä on ollut. Minnehän sekin on kadonnut?

Viime perjantain vaellus- ja virkistyspäivä oli ihana. Nuha ei enää vaivannut ja jaksoin paahtaa poikien kanssa pitkin polkuja väsymättä. Paluumatkalla tilanne oli oikeastaan niin päin, että minä määräsin tahdin ja pojat koittivat pysyä perässä. Unohdin sykevyön matkasta, olisi ollut kiva nauhoittaa tuo reissu. Ilta meni aika myöhään ja lauantaina oli aika paha olo johtuen nestehukasta - join koko päivän aikana ehkä noin litran muuta nestettä kuin alkoholia. Ei ihme, että pää oli kipeä ja jano aivan kamala. Ei se enää haittaa, oli kuitenkin sen verran ihana päivä takana.

Tuo sykemittari on parhaimpia hankintojani ikinä. En voisi kuvitella enää liikkuvani ilman sitä. Opin oikeastaan juoksemaankin sen avulla - kyllä, kuulostaa oudolta, mutta niin se vain on. Juoksu oli minulle pitkään oikea kummitus, en jotenkin jaksanut juosta kuin lyhyitä pätkiä. Ei ihme, koska otin aika nopeita spurtteja ja hengästyin heti. Sykemittarin myötä opin tarkkailemaan sykettäni ja hidastamaan tahtia tarvittaessa - tai kiristämään sitä. Treenien nauhoittaminen myös tsemppaa lähtemään lenkille ja jälkeenpäin on mukava vertailla ja katsella tehoja, kestoja ja kalorinkulutuksia (ihan ehdottoman tärkeä ominaisuus). Salilla ei kulu kauheasti energiaa, koska syke pysyy aika matalana. Mittarin kannustamana tulee yleensä tehtyä hieman ylimääräistä aerobista, jotta saisi kulutettua enemmän energiaa. Olen huomaamattani lisännyt liikuntaa mittarin avulla. Hankin sen vuosi sitten ja määrittelin silloin aktiivisuustasoni. Huomasin nyt keväällä, että mittarini on päivittänyt aktiivisuustasoani ylöspäin :) Way to go, girl!

Liikuttua tulee ihan mukavasti, nautin siitä ja se auttaa jaksamaan arkea. Joskus lenkille tai salille lähteminen on äärettömän raskasta, mutta onnistumisen tunne ja se endorfiinihumala minkä sieltä saa, saavat minut liikkeelle. Aina ei tietenkään jaksa. Käyn lenkillä mieluiten yksin, sillä käyn usein läpi asioita lenkin aikana. Saan myös itse määrätä tahdin. Olen jättänyt radiot ja mp3-soittimet pois matkasta, sillä haluan kokea maiseman kokonaisuutena äänineen. Erityisesti nyt keväisinä aamuina on mahtavaa kuunnella lintujen laulua, kuulla koiran haukku jostain kauempaa ja liikenteen humu kaupungin herätessä uuteen päivään. Siinä on jotain niin ainutkertaisen kaunista, että haluan kokea sen kaikilla aisteillani. Olen aikamoinen fiilistelijä :)

Omppupiirakkaa

Keittiön hedelmävadissa on ollut yksi orpo omppu, jota en ole raskinut heittää pois. Nyt se oli jo sen verran nahistunut, että sitä ei viitsisi enää syödä. Säälin sitä kerran niin kaunista omenaa, ei sen tehtävä ole joutua roskiin vaan tuoda iloa. Päätin siis tehdä omenapiirakkaa, siihen se on oikein hyvä. En olekaan leiponut pitkään aikaan, viimeksi taisin tehdä banaanimuffinsseja joskus pari kuukautta sitten. Ai niin ja pannaria parisen viikkoa takaperin.

Pyöräytin satavarman taikinan, viipaloin omenat päälle ja nam, hyvää on. Tuota taikinaa tulee kyllä aika usein muuteltua terveellisemmäksi, en halua syödä pelkistä valkoisista vehnäjauhoista tehtyä höttöä. Omenapiirakkaan sopii erinomaisesti kaurahiutaleet ja löysin kerran kaupasta alkuvehnää (spelttiä), joka on aikas hyvää vaikkakin vähän kalliimpaa.

Jos joku innostui leipomisesta, tässä vähän ohjetta (sain tämän aikoinaan kaverilta, eli laitetaan hyvä kiertoon):

50 g voita tai margariinia
1,25 dl sokeria
1 tl vanilliinisokeria
1 muna
2,5 dl vehnäjauhoja (yleensä laitan 50/50 vehnäj. ja kaurahiutaleita, nyt 0,5 dl kaurahiutal.+1 dl spelttiä+ 1 dl vehnäj.)
1,5 tl leivinjauhetta
1,5 dl maitoa

1. Sekoita rasva, sokeri ja vanilliinisokeri sileäksi ja kuohkeaksi
2. Lisää muna ja sekoita voimakkaasti
3. Sekoita leivinjauhe jauhoihin ja sekoita jauhoseos taikinaan vuorotellen maidon kanssa.
4. Kaada taikina pyöreään, voideltuun ja jauhotettuun vuokaan (itse käytän silikonivuokaa - ei tarvitse lisätä mitään rasvaa)
5. Paista kakkua uunin alaosassa 225 ´C:ssa 20-25 min

Tätä on helppo versioida. Aika kivan säväyksen antaa jäähtyneen kakun päälle liruteltu mehulla notkistettu appelsiinimarmeladi.

Nuha on sitten muutoin muisto vain. Nenä vielä vähän tuhisee ja ääni on paineessa, mutta olo on hyvä. Pääsen siis huomenna vaeltamaan, ihanaa :)

Nuhanenä

Sain sitten nuhan, viimeksi olin kipeänä pääsiäisen aikoihin ja silloin oli kuumettakin. Viimeksi kuumeilin kai lukiossa, siis liki 10 vuotta sitten. Perjantaina on firman virkistyspäivä ja lähdemme käymään pienellä päivävaelluksella. Mä haluan mukaan! Siitä saunaillasta puhumattakaan, minä ja pojat mennään turvesaunaan. Minä tietenkin sinne naisten puolelle ylhäiseen yksinäisyyteeni.

Yksinäisyys alkoi vaivata minua eilen. En saanut tämän nuhani takia unta ja aloin jotenkin ajatella kaikkea kunnes lopulta kuumat kyyneleet alkoivat kastella poskia ja tyynyä. Ajattelin sitä, kuinka olen aina ollut sellainen oman tieni kulkija, vähän yksinänen susi. Pidän siitä, nautin omasta seurastani ja viihdyn yksin niin kauan kun voin soittaa jollekin ystävälle tai rapsuttaa Miestä leuan alta. Haluan silti joskus istahtaa ystävien keskelle ilman, että tunnen olevani jotenkin ylimääräinen tai se, joka ei ihan kuulu joukkoon. Ihan kuin silloin, kun kävin tädin luona jouluna ja siellä olivat serkkuni perheineen. Orpo piru.

Toukokuun aikana olen ollut hieman poissaoleva ja minusta on tuntunut, että olen vain kyllästynyt kaikkeen. Ei huvita lukea tenttiin, essee odottaa aloittamistaan, viikonloppumatka ystävän kanssa Riikaan ei innosta, Mies tuntuu etäiseltä, töissä on tylsää,...vain lenkilläkäyminen ja sali ovat ilahduttaneet - ja nyt tuli tämä nuha! Eilen lopulta tajusin, miksi olen ollut hieman allapäin: pelkään kesää ja sitä, että voi vain olla. Koko talven olen suunnitellut viikko-ohjelmia - luekirjoitakäylenkillämietituotasalillepalautatehtävä. Aina on tullut uutta asiaa ja en ole kokenut mitenkään tuota rumbaa stressaavana, päin vastoin olen ollut innoissani uuden oppimisesta ja että suunnitelmani ovat toimineet käytännössä. Nyt sitten viimeinen tentti on ohi (meni ihan ok), tarvitsee enää tehdä se yksi essee ja sitten voin vain olla. Elämän sietämätön keveys pelottaa!

Talvi on mennyt siis nenä kiinni kirjassa. Se ei ole tehnyt kovin hyvää ihmissuhteilleni, tai sille lähimmälle. Olemme lähinnä nukkuneet yhdessä Miehen kanssa ja nyt yht´äkkiä pitäisi alkaa taas kehittelemään jotain yhteisiä juttuja. En osaa enää puhua Miehelle, olisi niin paljon asioita, mutta sanat eivät tule. Mietin lauseet jo valmiiksi ja kun yritän sanoa ne hänelle, saan ulos lyhyet ja hyvin epävarmat sanat. Eilen illalla sitten lopulta itkin hiljaa hänen nukkuessa vieressäni, mieli täynnä sanoja ja sydän kipeänä - emmehän me voi näin jatkaa!

Nousin ylös ja menin keittiöön ikkunan ääreen. Aloin kirjoittaa siinä katulampun hämärässä valossa. Kirjoitin pahimmat möykyt sille valkoiselle paperille, kunnes alkoi helpottaa. En uskaltanut lukea kirjotustani ja menin nukkumaan jätettyäni paperit pöydälle. Aamulla Mies kävi antamassa pusun lähtiessään töihin, joten tiesin ettei hän ole ainakaan suuttunut. Iltapäivällä hän vain totesi, että olin purkanut tunteitani. Sanoin sen helpottaneen. Halusin kysyä mitä mieltä hän oli kirjeestäni, mutta en uskaltanut. En uskalla vieläkään. Emme oikeastaan puhu mitään. Miksi puhuminen on niin vaikeaa?

Nyt tuo yöllinen purkaus tuntuu kuin unelta ja tunnen olevani kuin pieni lapsi. Avasin sydäntäni, tarjosin palan sisintäni. Tuolla se nyt on pöydällä, kahdella hohtavan valkoisella paperilla. Ihan kuin odottamassa, että se pistetään paperinkeräykseen.

Maanantaifiilis

Ärsyttää. Ensinnäkin se, että ne tavoitteet joita olen tälle blogille asettaneet, eivät ole vielä päässeet juuri alkuun. En siis ole osannut alkaa avautua. Mietin liikaa aiheita ja lopulta käy niin, että kun en löydä sellaista johdonmukaista ajatusta, jätän koko jutun. Illalla ennen nukkumaanmenoa tai lenkillä mieleni voi vallata ihan hillitön ajatusmyrsky, mutta lenkin jälkeen tai aamulla noista ajatuksista ei ole enää jäljellä kuin haalea muisto.

Toisekseen tämä päivä on ärsyttänyt. Olen jotenkin turhautunut, motivaatio työhön ja kevään viimeisiin koulujuttuihin on ihan hukassa - ja sekös ärsyttää. Mitään merkittävää ei ole tapahtunut, mutta silti on niin kyllästynyt ja ärtynyt olo, oikein semmoinen kunnon maanantaifiilis. Tämä vitutus tosin kartuttaa sellaista ärtymysenergiaa ja odotankin, että pääsen töitten jälkeen purkamaan sitä fiilistä salille. Tänään olisi ohjelmassa rinta- ja hartiatreeni. Ehkäpä saisin tuolta sitten virtaa kerrata keskiviikon tenttiin. Sillä ei nyt ole kokonaisuuden kannalta mitään merkitystä, mutta olisi se silti läpi saatava. Jotain hyvääkin tässä päivässä oli: huomasin opintosuoritukseeni lisätyn 2 opintopistettä ikään kuin "ilmaiseksi", kelpaa minulle :)

Menin varaamaan ajan kampaajalle. En ole tässä kahden vuoden aikana löytänyt sellaista hyvää ja sopivan hintaista kampaajaa, testataan taas yhtä. Puoli vuotta sitten yksi kampaaja otti liian reippaan asenteen kuontalooni nähden ja kyni minusta aika lyhythiuksisen. En mene sinne toiste. Viime kerralla tekoblondi poikakampaaja meni möläyttämään juurikasvua manatessani, että voisin värjätä hiukseni "jollain luonnollisemmalla värillä"! Mikä vika mustassa on, kysyn vaan. Boikottiin meni sekin paikka. Pahin oli eräs ukrainalainen opiskelijatyttö, joka nyhersi hiusteni kimpussa NELJÄ tuntia ja lopputulos oli ihan kamala. Menin itkun kanssa kotiin, jossa Mies yritti tasoitella ettei se niin pahalta näytä. En minä ole hankala asiakas, kampaajat vain näyttävät olevan joskus liian innokkaita omien visioidensa kanssa. Katsotaan miten nyt käy. Ja toivottavasti tämä maanantai tästä kirkastuu.

Pulubongari

Tämän jutun kirjoittelin tiedekuntani läpyskään keväämmällä. Kaikki havainnot ovat elävästä elämästä. Jatkan pulubongailua edelleen ja voisin alkaa pitää täällä jotain päiväkirjantapaista.

Pulubongarin päiväkirjasta

Olet varmaankin joskus seurannut touhukkaan kesykyyhkyn – tai kotoisammin pulun (Columba livia) - tekemisiä kaupungilla. Nämä vaatimattoman näköiset punajalkaiset taapertajat ovat varsin viihdyttäviä otuksia, jotka toimivat myös kaupungin siisteysosaston ahkerina apulaisina. Yölliset pahoinvoinnin tulokset katoavat nopeasti pieniin nokkiin eikä yli jääneen pitsan täytteillä ole niin väliä. Vaatimattomuus kaunistaa ja antaa avaimet menestykseen. Kalliokyyhkystä polveutunut pulu on sopeutunut erityisen hyvin kaupunkiympäristöön leviten kaikkialle maailmaan. Se pesii talojen räystäiden alle tai siltojen rakenteisiin ja viihtyy hyvässä (lajikumppaniensa) seurassa. Olet bongannut pulun ehkä myös Ismo Alangon levyltä tai Aku Ankan sivuilta – Ankkalinnan oma iltapäivälehtihän on legendaarinen Ilta-Pulu.

Innostuin tarkkailemaan näitä arjen pieniä sankareita seuratessani maailman menoa keittiöni ikkunasta. Kadun toisella puolella hääräsi aina samannäköinen, ruskehtava pulu väistellen ihmisten jalkoja ja poimien maasta milloin mitäkin. Aloin arvella, että puluillakin on omat reviirinsä. Tämä nykyään jo keskuudestamme poistunut kaveri päivysti omaa kadunpätkäänsä uskollisesti eivätkä muut tulleet sitä häiritsemään. Nykyään sen on korvannut joku toinen pulu, joka jatkaa edesmenneen toverinsa ansiokasta työtä.

Pidän kaupungilla silmäni aina auki pulujen varalta ja olen nähnyt monia mielenkiintoisia tilanteita. Joskus nämä linnut leikkivät kamikazea syöksyen ihmisiä kohti siivet lepattaen, toisinaan ne saattavat istua silmät kiinni penkillä nautiskellen syysauringon lämmittävistä säteistä. Yleensä ne kuitenkin hyörivät ympäriinsä etsiskellen jotain pientä nokittavaa ja pitävät samalla silmällä lajitovereitaan. Ah sitä riemun määrää kun joku törmää puoliksi syötyyn sämpylään! Saalinjaolle pyyhältää välittömästi ahnas joukko nälkäisiä ja alkaa armoton kilpailu suupalasta. Näin kerran vauhdikasta leipäpallottelua, jossa yhden ottaessa leivän nokkaansa se heilautti niskaansa saaden irrotettua palasen herkusta. Leipä lensi komeassa kaaressa seuraavalle ja näin se jaettiin porukan kesken. Olisittepa muuten nähneet sen onnenpulun, joka oli törmännyt hylättyyn reikäleipään ja jota se sai nokkia ylhäisessä yksinäisyydessään!

Aina ruuasta ei tarvitse tapella toisten pulujen kanssa vaan ihminen voi estää herkuttelun. Syksyllä puolukoita kaupannut torikauppias sai seurakseen varsinaisen herkkunokan, joka aina kauppiaan silmän välttäessä hyppäsi puolukkalaatikkoon aterioimaan. Kaiken varalta se steppasi pitkin laatikkoa ja makusteli autuaana punaisilla marjoilla kunnes kauppias taas tuli häätämään sen pois. Tämä puolukkapaikka oli kuitenkin sen verran hyvä, että samainen siivekäs viihtyi kojun lähistöllä useampana päivänä.

Olen ihmetellyt kovasti sitä, eikö pulujen niska mene kipeäksi kun kävellessään ne heiluttavat päätään jatkuvasti eteen ja taakse? Ilmeisesti niillä on rytmi veressä ja olenkin epäillyt, että ehkä pulut ovat hieman metallihenkisiä lintuja. Ne ovat ulkoasultaan varsin tummanpuhuvia ja englanniksi näitä lintuja kutsutaan nimellä Rock Pigeon. Tämä väite vaatii kuitenkin tuekseen vielä hieman laajempaa tutkimusta, joten tämä bongari jalkautuu nyt kentälle tarkkailuhommiin.

PS Puluilla on punaiset jalat Amsterdamissakin.

Yleisönosastokirjoituksia

Luin entisen kotikaupunkini paikallislehteä netissä, minulla on tapana seurata sitä vaikka muutinkin sieltä pois kaksi vuotta sitten. En ole harrastanut yleisönosastokirjoituksia tai muita kannanottoja, mutta nyt hiileennyin ihan täysin yhdestä ilmastonmuutoskirjoituksesta. Joku koitti päteä ja teki suht sekavia johtopäätöksiä, joten ajattelin hieman päteä vastaan. Saas nähdä julkaistaanko tuota, itselleni tuli ainakin ihan hyvä fiilis kun pääsin taas avautumaan asiasta. Tällaista siis tänään:

"XX avasi ilmastonmuutoskeskustelun [lehdessä] 15.5., jota haluaisin hieman laajentaa. On aivan totta, että tutkimuksia tehdään valtavasti ja tulokset vaihtelevat riippuen mahdollisesti tutkimuksen rahoittajasta tai näkökulmasta. Ilmastotutkimus on kuitenkin hyvin laaja-alainen asia, josta on vaikea saada yhtä, oikeaa vastausta ja siihen liittyy monia huonosti tunnettuja ja vaikeasti ennustettavia ilmiöitä. Hiemankin tieteellistä tutkimusta tuntevat henkilöt tietävät, että tutkimusten tarkoitus ei suinkaan ole antaa absoluuttista totuutta ja tyhjentävää vastausta tutkimusongelmaan, vaan kerätä tietoa ja pyrkiä kohti mahdollisimman oikeaa vastausta ja antaa pohjaa jatkokeskustelulle. Kriittinen ajattelu on kuitenkin hyvä alku, kaikkea ei kannata niellä purematta ja kannattaa aina ottaa huomioon missä foorumissa tietoa esitetään. 7-päivää ei ole välttämättä vakavasti otettava tieteellinen julkaisu, toisin kuin esimerkiksi Science.

Ihmisten määrä on viimeisen sadan vuoden aikana kolminkertaistunut. Terve järkikin sanoo, ettei näin räjähdysmäisesti kasvanut väestömäärä voi olla vaikuttamatta Maapallon ekologiaan ja sillä voi hyvinkin olla suoria ja kerrannaisia vaikutuksia myös ilmastoon. Enemmän olisin kuitenkin huolestunut siitä, että kasvava väestö tarvitsee myös enemmän ravintoa, energiaa ja luonnonvaroja noin yleensäkin. Elintason nousu Kiinassa on jo nostanut ja tulee jatkossa nostamaan lisää elintarvikkeiden ja energian hintaa, joka tulee näkymään myös kulutustavaroissa. Biopolttoaineiden raaka-ainetta kasvatetaan pelloilla, jotka ovat poissa elintarvikkeiden tuotannosta. Kasvavien markkinoiden käytössä oleva tekniikka ei välttämättä ole parasta mahdollista, joten se saastuttaa ympäristöä. Mekin täällä olemme osaltamme syyllisiä tuohon saastekuormaan halutessamme aina vain edullisempia hyödykkeitä.

Globaalit ongelmat ovat monitahoisia ja on ymmärrettävää, että niiden käsittäminen on vaikeaa, lähes mahdotonta. Humanitaariset katastrofit eivät juurikaan kosketa meitä ja ne on helppoa sivuuttaa kanavaa vaihtamalla tai kahvipöytäkeskusteluissa. On helppoa paeta myös siihen selitykseen, ettei yksi ihminen voi vaikuttaa asioihin, tarvitaan poliittisia ja taloudellisia ohjauskeinoja. Tämä sama pätee myös nyt käytävään ydinvoimalakeskusteluun. Sekin on osa globaalia maailmaa ja Suomen kilpailukykyä kansainvälisillä markkinoilla, kyse on myös kotimaassa olevista työpaikoista. Silti sitä ei saisi tehdä paikallisen hyvinvoinnin kustannuksella, vaan tulisi keskustella kestävän kehityksen kolmella tasolla: taloudellisella, sosiaalisella ja ympäristöllisellä, jotka optimitilanteessa olisivat tasapainossa. Lintukotoajatteluun ei olisi enää varaa, yksittäisistä ihmisistä lähtien olisi tarpeen katsella maailmaa hieman oman elinpiirin ulkopuoleltakin. Ehkä se auttaisi näkemään, että emme voi elää näin loputtomasti."

Kissa

Kollipoikamme on syntynyt juhannuksena 2004, oikea kesän lapsi siis. Olin asustellut yksikseni reilun vuoden ja halusin seurakseni pienten askelten ääntä. Kuten eilisestä purkauksesta voi päätellä, en tuolloinkaan vaipunut vauvakuumeeseen, vaan aloin pohtia lemmikin hankkimista. Kaverini lupautui hoitamaan kissaa ja niin löysin lehdestä ilmoituksen, jossa annettiin kaksi kissanpentua. Kävin katsomassa noita pentuja ja hieman ujo Kissa sulatti sydämeni viimeistään sitten, kun se kävi kaverini kengän kimppuun. Noin viikon kuluttua, syyskuun puolivälissä sateisena sunnuntaina, kävin hakemassa Kissan kotiin. Se ei pitänyt kuljetuskopasta yhtään ja raapi käteeni pitkän naarmun yrittäessäni rauhoitella sitä. Koppa on edelleen sen kauhun paikka, sillä tulee siellä paha olo.

Kotona Kissa oli hieman arka, mutta lähti uteliaasti tutustumaan uuteen kotiinsa. Näytin sille ensin hiekkalaatikon paikan ja sen kummemmin Kissaa ei tarvinnut opettaa laatikolle. Ruoka maistui ja opetin sen syömään raksuja. Välillä leikittiin ja sitten nukuttiin. Kissa oli niin pieni, se mahtui melkein kokonaan käteeni ja painoi niin kovin vähän. Seuraavana päivänä, maanantaina, jouduin jättämään Kissan yksin kotiin työpäivän ajaksi. Onneksi asuin sen verran lähellä työpaikkaa, että ehdin käydä lounastauolla kurkkaamassa, miten kaverilla menee. Siellä se sohvalla makoili, siristeli silmiään ja näytti siltä ettei ollut hätäpäivääkään. Sellainen kaveri se on ollutkin, ei turhia hätäile ja on toisinaan hyvinkin innokkaana ovella vastassa kun tulen töistä. Yleensä innokkuus on suoraan verrannollinen ruokakupin tilaan - mitä tyhjempi kuppi, sen innokkaampi tervetulotoivotus.

Välillä sattuu ja tapahtuu. Kissa jäi kerran yöksi (onneksi) lasitetulle parvekkeelleni, kun kömmin kotiin baarin jälkeen ja kävin parvekkeella vielä tupakalla. Kissa livahti sinne enkä huomannut sitä, joten se syksy-yö meni ulkoillen. Aamulla etsin kaveria hädissäni ja luulin sen jo saaneen jonkin myrkytyksen edellisenä päivänä saamastani ja Kissan sittemmin mutustelemasta ruususta. Helpotukseni oli suuri, kun kaveri kököttikin kärsivällisesti parvekkeella ja suurin hätä sillä oli laatikolle. Automatkat ovat kauheita, yleensä olen jo sadan kilometrin matkan aikana saanut putsata kopista kasan höyryävää. Olinkin aika huolestunut, miten saan kuljetettua Kissaa 600 km autolla. Eläinlääkäri suositteli suihkimaan autoon Feliwayta ja niin vain kävi, että tuo matka meni ihan kivuttomasti ja ilman hajuhaittoja.

Kissasta tuli kolli keväällä 2005. Sen silmiin nousi hurja palo ja maukuminen oli äänekästä. Pari kertaa kävi niin, että se lirautti laukkuuni merkkipissat ja muutenkin hiekkalaatikkoa sai putsata jatkuvasti, kun siellä alkoi haista hyvinkin äijämäiselle. Eräänä päivänä menimme sitten mukavalle eläinlääkärille, joka napsautti pallit pois ja sen jälkeen elämä on ollut rauhallisempaa. En haluaisi enää ikinä viedä Kissaa nukutettavaksi eläinlääkäriin, se oli kuin kuollut ja silmät tuijottivat auki. Reppana oli tietenkin kipeä sen illan ja kömpi vessan lattialta sänkyyni nukkumaan. Elämä on ollut sen jälkeen helpompaa, kun hormonit eivät enää hyrrää niin kovasti.

Kaiken kaikkiaan Kissa on parhaimpia asioita elämässäni. Se sulattaa yleensä kaikkien sydämen ja on hirveän utelias uusien ihmisten suhteen. Kaikki vieraat pitää käydä tarkistamassa ja esittäytymässä heille, surkea se ihminen joka ei viitsi rapsuttaa hänen karvaisuuttaan! Mies ei tutustuessamme erityisemmin piitannut kissoista, mutta Kissa voitti hänet puolelleen ja hän hyysää kamuamme innokkaasti - eikä voisi kuvitellakaan luopuvansa siitä. Olimme taannoin lähdössä jonnekin reissuun ja veimme Kissan edellisenä iltana kaverilleni hoitoon. Istuimme sohvalla ja ihmettelimme, tuntuuko vanhoista pariskunnista yhtä tyhjältä ja hämmentävältä, kun lapset ovat lentäneet pesästä. Sellainen se Kissa on, karvalapsi <3

Kollipojasta on tullut nyt jo aikamoinen ukkeli roikkuvine mahoineen. Se painaa 5,5 kg ja ripottelee karvoja kaikkialle. Vauhtia löytyy sen sännätessä asunnon päästä päähän ja vaaniminen on lempileikkejä. Kaupan lelut eivät sitä kauheasti kiinnosta, parhaita ovat villalanganpätkät tai lahjanarut. Punainen laser-piste on hurjan hauska, sen perässä se säntäilee kuin päätön. Enimmäkseen se kuitenkin nukkuu ja uneksii, viettää oikeita kissanpäiviä :)

Maailma on kirkas tänään

Silloin tällöin tulee näitä aamuja ja päiviä, jolloin arki ja sen rutiinit kyllästyttävät ja tuntuvat tyhjänpäiväisiltä. Töihin meneminen, siellä enemmän tai vähemmän turhien asioiden pyörittely, sitä samaa jauhavat työkaverit...Kuinka paljon mieluummin tekisin tänään jotain muuta, voisin kokea jotain sellaista joka täyttää sydämen riemulla ja kutittaa vatsanpohjaa. Voisin lukea kotona hyvää kirjaa tai juosta hengästymiseen asti. Täällä istun silti, koska tästä minulle maksetaan ja tämä on se, mitä minä teen. Ainakin nyt vielä toistaiseksi.

Luin tuossa aamulla yhtä seuraamaani blogia ja siellä oli hieno kirjoitus stereotypioista. Tämä sai minut ajattelemaan oman elämäni stereotypioita ja sitä, miten yhteiskunta odottaa meidän olevan ja tekevän jotain tietyn kaavan mukaan. Olin reilu vuosi sitten yllättynyt, että sain vakituisen työpaikan - olenhan seurusteleva ja hyvin potentiaalisessa lisääntymsiässä oleva nainen. Minun siis oletetaan pamahtavan paksuksi hetkenä minä hyvänsä - tosin tässä työpaikassa se ei haittaisi. Tietenkin tämä ajatus vaikuttaa myös minuun. Minunhan tulisi olla ihastuksissani kaikista kääröistä ja hypistelevän henkkamaukalla vauvanvaatteita haikeana. Puhumattakaan joistain Anne Geddesin kuvista. Entäpäs sitten, kun en halua lapsia? En siis nyt, aika ja ajankohta ei ole kerta kaikkiaan sopiva - en halua! Kyllä sitten joskus, myöhemmin, kun elämä on tasaantunut ja olen asettunut paikoilleni. Epäilen, ettei sitä tapahdu koskaan tai oikeastaan pelkään, että se tapahtuu.

Itsekkäistä näkökulmista ajatellen voisin kuitenkin joskus sen lapsen tehdä, onpahan sitten joku joka on vanhoina päivinäni ilonani. Tai sitten onnistun saamaan aikaan oikean kauhukakaran, joka haistattaa pitkät ja tilaa minulle palkkamurhan ollessaan 16. Ok, lapsestahan tulee sellainen, minkä hänestä kasvatat ja miten sosiaalistat yhteiskuntaan. Tuo viimeinen tarkoittaa jälleen sitä, että lapsi saisi tietyt odotukset ja ennakkoasenteet - näin tulee tehdä ja elää, astut nyt kouluputkeen ja valmistut maisteriksi 24-vuotiaana. Jos näin ei tapahdukaan niin muut ympärillä hämmästelevät, kuinka siitä nyt tuommoinen tuli ja hyvänenaikasentään. Näitä miettiessä olen kiittänyt isää ja äitiä, kun ovat onnistuneet tekemään minusta yhteiskuntakelpoisen. Omaa näyttämisen- ja pätemisenhaluani lienee sitten se ainoan lapsen kirous tai siunaus. En ole aina saanut kaikkea, mitä haluan, joten osaan arvostaa kovalla työllä hankittuja asioita. Kerään kuitenkin mieluummin henkistä pääomaa, sillä sitä ei kukaan voi minulta viedä tai hyötyä siitä. Toivon mukaan kykenen itse hyödyntämään keräämääni tietoa ja taitoja. Välillä vain tuntuu, että mitä enemmän oppii, sitä enemmän huomaa olevan opittavaa.

Tämä oli hieman päämäärätöntä pohdintaa, mutta ajatus kuljetti hieman polveilevasti. Nyt ajatus tuntuu hivenen kirkkaammalta ja jaksan taas täyttää paikkani tässä ja nyt.

Minä

Olen 27 vuotta. En aina muista tarkkaa ikääni, vuodet tuntuvat vierivän niin nopeasti että juuri, kun olen sisäistänyt olevani jonkin ikäinen, olen jälleen ohittanut syntymäpäiväni. Se on se tammikuinen päivä. Lapsena odotin sitä innolla, talvella oli pakkasta tai hurja lumituisku. Sittemmin siitä on tullut muuten vain hyvä syy juhlia talven pimeyden keskellä. Vappuna minulta kysyttiin papereita mennessäni baariin, ikäraja oli 20. Hienoa, olen siis edelleen se ikuinen 2-kymppinen :)

Olen asunut lapsuuteni maalla. Kesät olivat kuumia, heinä tuoksui ja lehmät ammuivat. Syksyllä tuli pimeää ja talvella oli kylmää, hanget hohtivat ja rakastin laskettelua. Lukiossa tuo hyvä harrastus jäi ja pojat tulivat mukaan kuvioihin. Lukion ensimmäisellä, syntymäpäivieni aikoihin, kotoa pois muutettuani, aloin seurustella ensimmäisen poikaystäväni kanssa. Yhteistä taivalta hänen kanssaan kertyi yli neljä vuotta. Sitten huomasin hänen olevan enemmän veli kuin intohimojeni kohde ja tuleva aviomieheni. Eromme oli raskaampi hänelle kuin minulle. Lähdin opiskelijavaihtoon Itävaltaan, enkä oikein olisi halunnut palata takaisin. Työharjoittelu kuitenkin kutsui ja valmistuakin piti.

Työharjoittelusta tuli kuitenkin työni muutamaksi vuodeksi, enkä päässytkään heti pois opiskelupaikkakunnaltani vaikka sitä pitkään halusin. Tuona aikana koin elämäni suurimmat muutokset, kun ensin äitini ja sitten seuraavana keväänä isäni kuolivat. Olin yksin. En tiedä mitä olisin tehnyt, mikäli en olisi ollut töissä. Työ ja velvollisuus pitivät minut järjestyksessä ja pystyin pitämään suruni ja huoleni aisoissa. Suru kulkee edelleen mukanani, mutta olen hyväksynyt sen.


Yksinäisyyttäni lievittämään otin Kissan. Kissa oli silloin niin pieni, harmaaraitainen ja leikkisä ja se osasi mennä heti hiekkalaatikolle. Muutama kuukausi Kissan tulemisen jälkeen tapasin Miehen. Hän asui kuitenkin toisessa kaupungissa ja en uskonut suhteestamme tulevan mitään. Hän kuitenkin kävi sinnikkäästi minun luonani, toiselta puolen Suomea ja lopulta muutin hänen kaupunkiinsa, toiselle puolen Suomea. Kaksi viimeistä vuotta olemme muodostaneet Miehen ja Kissan kanssa pienen perheen. En aina tiedä, onko tämäkään lopullista, mutta en osaa sanoa etteikö se olisi.

Pääsin viime kevään haussa opiskelemaan yliopistoon alaa, joka on tavallaan ollut minua lähellä jo lapsuudesta. Isä osti minulle karttapallon ja lumouduin siitä. Opin, että Perun pääkaupunki on Lima ja jos Suomesta kaivettaisiin suora tunneli alaspäin, siellä onkin Australia eikä Kiina. Maapallo oli pyöreä ja siinä käsissäni niin pieni. Maailmasta on tullut sittemmin suuri ja ihmeellinen, elämää korkeampi. Ja elämä kuljettaa, kesällä on edessä muutto Kissan ja Miehen kanssa toiselle puolelle Suomea.

Tästä se lähtee

Olen lueskellut monia blogeja ja pikkuhiljaa mielessäni on kypsynyt ajatus oman blogin perustamisesta. En halua kuitenkaan kirjoitella vain mistään tietystä aiheesta, vaan koitan prosessoida elämäni kipeitä asioita tämän avulla. Juuri niitä asioita, joista en osaa tai halua puhua kenenkään kanssa, mutta jotka kuitenkin vaivaavat minua. En ole kovin hyvä puhumaan kipeistä asioista kenellekään ja jos puhun jostain, en halua ryöpyttää koko asiaa kuulijalle. Tämä on varmasti myös ainoan lapsen syndroomaa - minulla ei ole ollut sisaruksia tai muita sellaisia tilanteeni täysin tietäviä ihmisiä, jolle kertoa asioista ja olen tottunut pyörittelemään asioita omassa päässäni. En silti väitä, että tämä olisi tehnyt minusta onnetonta, päin vastoin.



Olen kirjoittanut päiväkirjaa. Ne tekstit ovat minua itseäni varten enkä halua missään nimessä jonkun pääsevän lukemaan niitä. Tiedän kuitenkin kirjoituksiani lukiessa etten ole ollut rehellinen ja taustalla vellovat tunteet ovat jääneet kirjoittamatta tai en ole löytänyt niille oikeita ilmaisuja. Kirjoitustahti on ollut myös hyvin harva. Yritän olla tämän kanssa aktiivisempi. Toivottavasti joku päätyy joskus lukemaan näitä tekstejä ja ehkä löytämään niistä jotain myös itselleen. Toisaalta olen myös utelias: mitä löydän itsestäni, vai löydänkö sittenkään mitään.