Yhteinen harrastus

Olemme puhuneet Miehen kanssa yhteisen harrastuksen hankkimisesta jo kauan sitten. Ainoana ehtona tuolloin oli ja on edelleen, ettemme missään nimessä, ikinä emmekä koskaan hanki samanlaisia tuulipukuja. Samanlaisia tuulipukuja ei ole löytynyt, mutta ei sen puoleen yhteistä harrastustakaan. Ellei sitten television katsomista ja toisinaan oluen lipittämistä lasketa yhteiseksi harrastukseksi. Harrastuksella tarkoitan kuitenkin jotain liikunnallista, jossa tulee hiki. Seksi täyttää nämä standardit ja se onkin ehkä ainoa yhdessä harrastamamme laji. Ja ilman niitä samanlaisia tuulipukuja, perverssejä emme sentään ole!

Yhteinen harrastus ja tekeminen ovat välillä olleet enemmän kuin kynnyskysymys ja muutama mukava riitakin asian tienoilta on käyty. Nyt, monen vuoden kitinän, itkun, huudon, kiristämisen, lahjonnan ja sokeripalalla houkuttelun jälkeen Se Yhteinen Harrastus löytyi: hiihto! Hankin omat hikilautani viime talven vesikeleihin ja ehdin pari kertaa ottaa tuntumaa latuun, juuri sen verran että huomasin ala-asteen traumojen hellittäneen ja pitäväni touhusta. Mieskin alkoi haikailla omien porkkien perään ja lopulta tilanne kärjistyi niin, että tie vei suksikauppaan.

Tänään sitten otettiin pariskunnan yhteisestä harrasteesta mittaa. Suksi ja juttu luisti, tosin eri tyylien lykkijöinä minä pertsailin tasa- ja vuorotyöntöä perässä Miehen ottaessa tuntumaa luistelutyylillään. Hän otti spurtteja ja minä tulin perästä kuin diesel-juna, vaikka höyrystä päätellen kyseessä olisi voinut olla vanhempaakin kalustoa. Lopputulos oli kuitenkin se, että tupsahdimme ulos metsiköstä sulassa sovussa ja naama näkkärillä kehon lilluessa endorfiineissaan. Kunhan koivet toipuvat tästä reissusta, suuntaamme kohti uusia latuja. Ihan hyvä lopetus vanhalle vuodelle.

Hetki materialle

Välillä minusta tuntuu, että pukeudun äärettömän tylsästi ja aina samoihin vaatteisiin (ai miten niin naiset käyttävät vain 20% vaatekaappinsa sisällöstä...). Aiemmin olin työpaikallani ainoa nainen, joten en voinut ottaa vaikutteita muista siellä, sillä pojat olivat perusinsinöörejä - ei siis mitään nörttiluukkia minulle kiitos! Bongailin ihmisten vaatetusta kadulla ja aloin löytää kivoja muotiblogeja netistä (Nelliinasta on tullut minullekin fiilistelyn kohde :).

Syksyinen muuttoni avasi minulle nuorisomaailmaa, siis sitä miten minua vain viitisen vuotta nuoremmat pukeutuvat. Keskimäärin ei mitään kovin jännää, mutta tykkäilin erään tytön tyylistä. Hänellä on mielestäni ajatellut asut ja asusteet ja hänen tyylinsä on jotain, mistä itsekin pidän. Juttelimme pikkujoulujen tiimellyksessä ja kerroin hänelle pitävänsä hänen tyylistään. Yllätyksekseni hän kertoi myöskin tarkkailleensa pukeutumistani ja että hänen mielestään minulla on ihania vaatteita. Hauska sattuma ja tietenkin oli mukava kuulla, että ehkä minullakin on tunnistettavissa oleva tyyli. Yritän ainakin ajatella, mitä puen päälleni ja olen otettu, jos joku kehuu valintojani.

Opiskelijaelämän taloudellinen niukkuus on opettanut minulle luovuutta. Kirpputoreilta tekee todella hyviä löytöjä hyvään hintaan. Onnekseni olen keskikokoa (38/M), jolle löytyy aika hyvin kaikenlaista. Ja jos joku vaate on iso, sitä voi pienentää tai lyhentää. Taitoni ovat rajalliset, mutta olen sentään tehnyt itselleni vanhojenpäiväpuvun, joten ihan tumpelo en ole.

Verkkokauppojen alennusmyynnit ovat oikea runsaudensarvi. Syksyllä ostin aivan mielettömän hienot konjakinruskeat saappaat Ellokselta. Kengät tuntuvat hieman muovisilta, mutta näyttävät hurjan hyviltä ja mikä tärkeintä - ovat todella hyvät jalassa. Kapealla jalallani jouduin hankkimaan näihin pohjalliset, lesti oli todella väljä. Monoissa on juuri sopivasti menoa ja sopivaa asennetta, ne sopivat arkeen ja biletykseen ja lisäksi niillä saa väriä muuten aika mustaan talvipukeutumiseeni. Avokasosasto on juttu erikseen, niissä löytyy väriä vähän joka lähtöön. Paitsi että viime lauantain joululahjashoppailureissulta löysin syksyllä ihastelemani Dinskon mokkanahkaiset avokkaat bargain-hintaan - 60 egen popot 13 eurolla tarkoittavat ostamista! Bongasin kengät jo syksyllä, kun niitä markkinoitiin bussipysäkkien mainostauluilla. Tuolloin kenkien tsekkaus jäi ja nyt ne suorastaan odottivat minua kaupassa. Popot ovat ihanat jalassa, korko kestää kävelyä (kannan mokkapinta huolettaa) ja tarjolla oli vielä yksi pari koossa 38. Standardikoipisena hankalaa on juuri tuo, että alesta on hankala löytää omaa kokoaan. Paitsi jos käy flaksi :)
(kuvat Ellos ja Dinsko)

Ruskea ja sen eri sävyt ovat minulle värinä vähän hankalia. Tietyssä yhteydessä ja sopivassa sävyssä ne ovat loistavia, mutta esimerkiksi joku hailu beige saa minut tuntemaan syvää yhteyttä seinän kanssa. Ostin pari vuotta sitten kirppikseltä kivan beigen samettitakin ja se toimii tummanruskeiden asusteiden ja sopivansävyisten farkkujen kanssa ihan kivasti. Käytän sitä kuitenkin aika harvoin ja nyt se alkaa lähinnä pölyttyä naulakkoon.

Innostun aika ajoin uusista väreistä, viime vuoden juttuja olivat sähkönsininen, pinkki ja leijonankeltainen. Päätin syksyllä, että nyt en riehaannu mistään uudesta väristä, sillä se tarkoittaa automaattisesti asusterumbaa, sillä uusi väri tarkoittaa yleensä sitä ettei kaapista löydy sopivaa settiä kyseiseen vaatteeseen. Nyt talven tullessa totesin, että oikeasti tarvitsen uuden kivan takin ja muutaman mutkan kautta päädyin tilaamaan seen Boohoolta. Takki tuli alle viikossa ja vaikka brittikokojen kanssa joutui vähän arpomaan ja tilasin lopulta yhtä kokoa liian ison, olin erittäin tyytyväinen. Väljyys ei haittaa tässä mallissa, sillä vyöllä saa kurottua vyötärön kohdilleen. Takki on Suomen ilmastoon vähän ohut, mutta koska takki on väljä, mahtuu alle paksukin neulepaita. Loistokokeilu, takille, yhdelle puserolle ja toimituskuluille tuli hintaa alle 50 euroa. Väri ei ole kuvassa ihan kohdillaan, mutta malli tulee hyvin esiin. Helma on ihanasti pussitettu ja hihoissa on myös pienet puffit. Keltainen möykky on henkkamaukan leijonankeltainen huivi, jota olen käyttänyt takin kanssa. Värit korostavat kivasti toisiaan olemalla värisävyltään samanlämpöisiä ja korostavat kivasti toisiaan. Takissa on musta kiiltonahkavyö ja mustat napit, joten ne antavat muuten mustille tamineilleni sopivasti tilaa. Mielestäni loistohankinta. Oikeasta yläkulmasta voi muuten bongata Kissan, joka tuli ihmetettelemään puuhiani. Se on viisastunut sen verran, ettei hyökkää heti makoilemaan tavaroitteni päälle vaan odottaa tilanteen rauhoittumista. Takki on nyt turvassa naulakossa ja katti hakee leposijaansa muualta.

Kuka veti kellon?

Lapset ovat minulle mysteeri. Olen itse sukulaiskatraani nuorin, joten en ole juurikaan ollut tekemisissä ihan pienten lasten tai vauvojen kanssa. Olen kyllä ollut isosena lastenleirillä ja pikkutytöt tykkäsivät teiniangstissani värjäämästä haalistuneesta sinisestä kuontalosta. Ihan pienet lapset ovat kuitenkin olleet joskus hyvinkin pelottavia ja omat ajatukseni lastentekemisestä aika olemattomia.

Olin 20-vuotias, kun "sain" ensimmäisen kummilapseni. Poika oli ihan mukava, mutta pelkäsin sitä kitisevää otusta. Olin sitä mieltä, että en vain osaa olla tuollaisten kommunikointikyvyttömien sinappilinkojen kanssa. Kummipojan kasvaessa olin tyytyväinen, kun hänen kanssaan pystyi leikkimään ja juttelemaan. Toinen kummipoikani ilmaantui entiselle koulukaverilleni kolme vuotta sitten ja ehkä ensimmäinen ajatukseni oli, että apua, lapsi noin nuorena! Ystäväni pyysi kerran minua katsomaan poikaa hetken kun hän laittoi ruokaa ja kun poika alkoi itkeä, en osannut tehdä muuta kuin huutaa kaveriani apuun: "hei tämä itkee!"

Juttelin joitakin vuosia sitten hyvän ystäväni kanssa lapsista ja hän on hyvin samoilla linjoilla ajatuksineen lapsista: "kai se on joskus tehtävä". Ei siis mitään vauvakuumetta, ennemminkin lapsenteko tuntuu velvollisuudelta. Nauroimme vielä tänä syksynä tuolle keskustelulle ja edelleen olimme sitä mieltä, että ensin on tehtävä sitä ja tätä ja ehkä sitten olisi aika tehdä se kiintiömukula. Toinen ystäväni puolestaan muistutteli minulle, että aikoinani olin sitä mieltä, ettei lapsen tekeminen ole mikään välttämätön pakko ja voin jättää sen homman välistä tai ottaa adoptiolapsen. Mieltäni ei yhtään riemastuttanut sukulaiseni hätäily uhkaavasta ikääntymisestäni, kun kerroin opiskeluistani ja että valmistumiseen menee vielä muutama vuosi: "milloin meinaat tehdä lapsia?" Haluaisin tehdä uraakin, mutta selitäpä se koulunpenkiltä kotiäitiytyneelle, jonka minua pari vuotta vanhemmalla pojalla on jo pari mukulaa.

Viime talvena kuukautiseni olivat myöhässä ja olin lähinnä paniikissa - en voi olla raskaana! Kävin pitkällä lenkillä, ahdistelin ja hiivin lopulta apteekkiin ostamaan raskaustestin. Samalla reissulla hain viinipullon, jonka tuhosin harkitusti. Aamulla lukittauduin vessaan ja tein testin, jonka jälkeen odottelin piinaavat minuutit. Tulos näytti negatiivista ja hypin riemusta, käry ei ollut käynyt.

Biologinen kelloni on siis nukkunut lähestulkoon ikiunta ja olen kuvitellut sen ruostuneen kiinni jo aikoja sitten tai liekö mokoma ikinä toiminutkaan. Olen vieraillut nyt lähiaikoina molempien kummilasteni luona ja muutenkin todennut, ettei lapsen saaminen ehkä sittenkään lopeta elämää, se vain muuttaa sitä. Otinhan minä kerran Kissankin ja hyvin sen kanssa on pärjännyt. Mieskin vaikuttaisi olevan Kissan hoidon perusteella hyvä lastenkin kanssa. Lapsi ja kissa ovat tietenkin hieman eri tasoisia hoidettavia, mutta vastuu lemmikistäkin on otettava. Kaiken tämän edellä kuvatun jälkeen tuntuukin perin oudolta, tai jopa mahdottomalta, että ehkä minulla on sittenkin biologinen kello. Yliopistolla hengaillessani olen ihmetellyt sitä vauvavatsojen määrää ja asiasta on tullut kovin luonnollinen. Olen hetkittäin tuntenut, että haluan hoitaa jotain enemmänkin ja piankos hoitaisin lapsenkin. Aikakin voisi olla todella hyvä, sillä voisin opiskella äippäilyn ohessa ja valmistuttuani työnantajalla ei olisi ensimmäisenä mielessä, että kohta tuo kuitenkin jää purkamaan pentuja kotiin. Toisakseen ensin pitäisi vähän saada oman alan työkokemusta, mutta ehkei siitä pitäisi tehdä liian suurta numeroa. Kaiken kaikkiaan ajatus siitä, että pystyn synnyttämään uuden ihmisen, tuntuu nyt niin realistiselta ja ehkä jopa myös minulle sopivalta. Vauvakuumeesta ei vielä ole missään nimessä kyse, mutta ensimmäistä kertaa koko elämässäni ajattelen niin, että lapsihan olisi oikeastaan kiva juttu. Pitää vielä säikytellä Mies tällä asialla :)

Analogisia muistoja

Minulla oli vihdoinkin aikaa katsella vanhoja valokuvia. Niitä, jotka on otettu filmille ja lähetetty kehitettäväksi Ifille, josta ne viikon kuluttua tulivat. Kuvien onnistumista ei koskaan tiennyt niitä otettaessa ja osa kuvista on sumeita, värit haalistuneita tai kummallisia. Ihmiset, tunnelmat ja tilanteet ovat kuitenkin aitoakin aidompia ja niin eläviä, että voi melkein kuulla noiden ihmisten äänet.

Tuntui jotenkin hassulta palata -80-luvulle, omaan lapsuuteensa. Katsella kaikkia noita kuvia kotoa, omista kastajaisista ja itsestä lapsena, kylässä käyneistä vieraista, kiitoskortteja ihmisiltä, joita en edes tunne tai muista. Ne ihmiset, jotka tunnen, ovat vanhentuneet, saaneet omia lapsia tai en ole heitä nähnytkään sen koommin.

Kuvissa olevat esineet ovat minulle niin tuttuja,vaikka en enää muistanut niiden olemassaoloa. Muistan vielä ne neonkeltaiset toppahousut, tuliaispannumyssyn poronkarvakoristeineen, tonttuleikeissäni käyttämän tallilyhdyn ja keltaiset pallokynttilät, jotka olivat nyt eteisessäni olevan lipaston päällä olevien lasisten kynttilänjalkojen päällä. Se lipastokin on nyt minulla. Minun täytyi haalia se haalittavissa oleva määrä noita esineitä lapsuudenkodistani ja silti huomaan jättäneeni sinne liian paljon. En voinut tarrata kaikkeen ja onhan minulla iso laatikollinen muistoja valokuvina.

Huomasin, että analoginen muistini päättyy isäni hautajaisiin. Sitten hankin digikameran ja siirryin uuteen aikakauteen.

Tärkeintä noissa valokuvissa on tunnelma. Elämää on katseltu kameran linssin läpi silloin, kun on ollut juhlan aika tai on tapahtunut jotain merkittävää. Minun teki mieleni pukea hienot vaatteet ylle noita kuvia katsellessa, sillä arkiset kotivaatteet tuntuivat liian laimeilta kuvien juhlavuuden rinnalla. Halusin astua kuvaan ja olla mukana serkkuni rippijuhlissa tai istahtaa kesäiseen kahvipöytään mansikkakakkuineen. Tai ehkä siihen kuvaan ei olisi sopinut hienot vaatteet, sillä miehet olivat tulleet kahville heinäpellolta pölyisinä ja hikisinä, kiireisinä jatkamaan työtään kuumana kesäpäivänä sillä sade voisi tulla jo huomenna.

Täydellisin kuva kaikista oli hieman sumea kuva, jossa äiti pitää minua sylissään kastajaisissani ja isä hymyilee vieressä. Heidän ilmeistään näkee, että olen haluttu ja rakastettu lapsi. Voisiko tärkeämpää kuvaa ollakaan?

Asiasta tuhannenteen

Se, etten ole kirjoittanut pitkään aikaan, ei tarkoita sitä, ettei minulla olisi ollut asiaa. En vain ole kirjoittanut, on tuntunut siltä, että asiat ovat ihan ok. Ilmeisesti asioiden tilan ollessa ok ei ole tarvetta kirjoittaa eikä jättää niistä mitään merkkiä jälkeensä. Mitä järkeä siinäkin on? En kai halua, että elämästäni jää jäljelle vain ne kipeät ja huonot hetket ja hyviä hetkiä ei näytä olleenkaan?

Ostin Sofi Oksasen Stalinin lehmät ja luin kirjan alle vuorokaudessa. Jokin tarinassa oli niin kiehtovaa, etten saanut laskettua kirjaa käsistäni. Toiseus, lapsuuden muistot, tuoksut ja tunteet, kaikki ne olivat lähes aistittavissa ja toivat mieleeni omia lapsuuteni muistoja. Toiseuden teema oli herkkä, se on asia jota ei osaa käsitellä ja jota on vaikea ymmärtää. Peilaamme itseämme muihin ja haemme heistä erilaisuutta. Kun tuo erilaisuus löytyy, luokittelemme toiset ominaisuuksiensa mukaan ja voimme jopa korostaa, ettemme itse kuulu noihin Toisiin. Oksasen Anna-tyttö pelkäsi paljastuvansa Toiseksi ja suojeli erilaisuuttaan, kunnes tuli sinuiksi asian kanssa ja löysi avaimen kohti parempaa. Kirja oli jotain aivan sanoin kuvaamatonta, se taisi ahmaista minut sen sijaan, että minä olisin ahmaissut sen.

Oikeasti minun ei olisi pitänyt ostaa tuota kirjaa, sillä maanantaina on vielä yksi tentti ja minun pitäisi lukea siihen. Olen ollut pari viime viikkoa unen ja valveen rajamailla, eikä mikään ole kiinnostanut, ei senkään tenttikirjan lukeminen. Ajattelin sitten kokeilla, josko minua kiinnostaisi vielä joku ja ostin tuon kirjan. Se kiinnosti ja herätti, nyt tenttikirjakin on luettu.

Minulla on ollut liikaa aikaa ja liian vähän tekemistä. Luennot loppuivat marraskuun lopussa ja työtkin päättyivät, en saanut tähän hätään mitään uutta tilalle. Koska minulla ei ole mitään tekemistä, tuntuu etten saa aikaan sitäkään vähäistä. Ystävät ovat töissä ja en ole aina edes jaksanut soitella heille. Mies oli työreissulla ja kun hän nyt tuli takaisin, meni vajaa viikko ja olemme riidoissa. En aina jaksa ymmärtää, miten Hänen kanssaan on niin hankala olla. Enkä todellakaan jaksa ymmärtää, miksi en voi päästää irti. Eihän elämä ole jatkuvasti riitelemistä, mutta on kuitenkin olemassa sellaisia perusasioita, jotka eivät tunnu muuttuvan. Tuota Miestä on vain ihan toivotonta saada mukaan kaupungille tai lenkille tai juuri mihinkään muuhunkaan. Käymme joskus syömässä, mutta silloinkin tuntuu, että Hän haluaa mahdollisimman pian kotiin. Olen puhunut asiasta Hänelle, mutta ei Hän tunnu tajuavan sitä. Ei sanottuna eikä kirjoitettuna.

Juuri nyt mieleni tekisi avata punaviinipullo, laittaa meikkiä naamaan ja kadota yöksi kaupungille. Kaverit ovat tietenkin joko käymässä kotonaan, firmansa pikkujouluissa tai jossain ihan muualla. Yksinkään en halua lähteä mihinkään, joten ei kai auta kuin viettää laatuaikaa Kissan kanssa.

Kissanhoidollisuuksia

Kissa on välillä ilmeisen leipiintynyt ylhäiseen yksinäisyyteensä, sillä majailemme edelleen kahdestaan. Päiväni menevät aika pitkälti koulujuttujen parissa ja iltaisinkin kiinnitän enemmän huomiotani kirjoihin kuin Kissaan. Vähemmästäkin sitä kaveri alkaa mustasukkaiseksi.

Miten se mustasukkaisuus - tai -tassuisuus- sitten ilmenee? Poissaollessani katti osoittaa mieltään pudottelemalla alas kaikki tuolin selkämyksille jätetyt vaatteet ja jos niitä ei ole, niin sohvankulmalla oleva vilttikin käy. Vaatekappale pengotaan lattialle ja sitten se karvataan huolella, mielellään riepuun tehdään pari kynnenreikääkin. Olen jo aika hyvin oppinut viemään kamani kaappiin. Vai onko kyseessä sittenkin Kissan sisustuksellinen herääminen? Irtorievut hermostuttavat sitä ja se asettelee ne omasta mielestään paremmin. Sitä en ole sulattanut oikein vieläkään, että se puri reiän ihan uuteen ja hienoon päiväpeittoon. Kai siitä oli kivaa, kun peitteen täytteenä olleet vanut pursuivat tikkausten välistä. Ja muutenkin - ei satiinista päiväpeittoa kissatalouteen! Se on aika pian tikattu uusiksi pienillä sievillä kynnenjäljillä.

Kotona ollessani Kissa kehittelee parvekerumban. Se kököttää parvekkeen oven edessä ja vinkuu ulos. Kun avaan oven, se päättää ensin teroitella kyntensä ennen kuin voidaan luikahtaa ulos. Ulosmenorituaalinsa kullakin, tälläänhän minäkin huivia ja huulikiillettä peilin edessä ennen lähtöä. Sitten kun on päästy ulos, tuleekin asiaa sisälle, vaikkapa hiekkalaatikolle. Ja sen jälkeen täytyy päästä taas ulos. Jonka jälkeen täytyy käydä vähän puremassa raksuja kahtia sisällä. Ja taas ulos - mutta raksuistahan tulikin jano ja täytyy päästä juomaan. Välillä se onneksi kököttää tyytyväisenä parvekkeen pöydällä, mutta välillä se jaksaa riemastuttaa minua vielä äänekkäällä maukumisella. Ihme, etteivät naapurit ole vielä laittaneet eläinsuojeluviranomaisia perääni, välillä nimittäin kuulostaa kuin olisin ripustanut Kissan hännästä tuuletustankoon.

Yritän tietenkin ärähdellä rakkaalle marakatilleni näistä sen ihanista ominaisuuksista ja koittaa saada sitä oppimaan pois näistä minun mielestäni ärsyttävistä tavoista. Mies oli käymässä viikonloppuna ja kuuli yhden näistä ärähdyksistäni. Hän vanhana kissapsykologina totesi, että huomiotahan se katti vain hakee ja että jos Kissa osaisi lukea, olisin varmaan laittanut joka paikkaan lappuja, joissa kielletään sen ja sen asian tekeminen (hyvä idea, miten kissat saa opetettua lukemaan?). Taidankin tästä lähteä antamaan huomiotani tuolle katille, joka on kerrankin rauhassa. Ja yrittää saada sitä tavaamaan pari sanaa ,) Lukutaidosta olisi kyllä suuri hyöty noin muutenkin, Kissa voisi päivät lueskella tenttikirjojani ja briiffata minua illalla pääpointeista. So far so good, täytyy vielä lukea itse. Onneksi sitä intoa riittää, mutta siitä joskus toiste.

Säröjä rakkaudessa

Mistä sen tietää, että suhdetta ei kannattaisi enää jatkaa? Mikä on se asia tai tekijä, joka vuodattaa maljan yli laitojensa?

Tiedän tuon kysymyksen olevan äärimmäisen vaikea eikä siihen ole olemassa yhtä selkeää vastausta. Minusta tuntuu nyt vain siltä, että yhteiselomme Miehen kanssa natisee liitoksistaan enkä enää jaksaisi. Hän ei edelleenkään asu täällä, mutta on käynyt luonani pari kertaa. Tiedän hänen välittävän minusta, sillä ei tuollaisia viikonloppureissuja tehdä, ellei halua nähdä toista. Aiempi reissu oli oikein mukava, kävimme ostamassa kämppään kaikkea tarvittavaa ja saunoimme, nukuimme pitkään ja nautin Hänen seurastaan. Viime reissulla taas Hän tuntui hirvittävän vieraalta ja etäiseltä, koko yhdessäolo oli kumman väkinäistä. Emme ole edes soitelleet tällä viikolla, vain muutamia viestejä.

Näitä vierauden ja etäisyyden tunteita on ollut ennenkin ja niistä on puhuttu. Mies on sanonut, että Hän on sellainen kun on eikä siitä muutu. Eikä tarvitsekaan, mutta minä en vain voi sille mitään, että tuo asia häiritsee. Hän on todella fiksu ja äärimmäisen lämminsydäminen ihminen jolta saan tukea, mutta se ei tunnu vain riittävän. Haluan enemmän juttelua, keskustelua, höpötystä. Haluan rauhallisia kävelyretkiä, matkan etelän aurinkoon ja Hänet seurakseni. Mutta en silloin, kun Hän on kuoressaan, tunnen oloni vain vaivautuneeksi. Inhoan niitä hetkiä. Kotona ne eivät haittaa, mutta on inhottavaa olla Hänen kanssaan jossain, kun Hän uppoutuu jonnekin sinne muuriensa taakse. En pidä yhtään siitä, että Hän sulkee minutkin ulkopuolelleen.

On vielä eräs yksittäinen asia, joka häiritsee minua. Raha. Mies ei ole mikään mestari hoitamaan raha-asioitaan, Hän on enemmänkin sellainen hetkessä eläjä. Minä taas pihistelen ja säästän, ylimääräiset tosin tuhlaan surutta vaatteisiin tai johonkin muuhun kivaan. Minulla on ollut aina säännölliset tulot, mutta Miehen keikkahommien väliin on jäänyt joskus työttömiä pätkiä ja silloin olemme eläneet minun palkallani. Hän on kyllä sitten hyvittänyt tätä minulle, mutta en voi sille mitään että välillä nuo tilanteet ovat ärsyttäneet. Tämä asumisjärjestelymme tuntuu tekevän Miehelle tiukkaa ja olen vippaillut Hänelle jonkin verran. En kitkuttele nytkään ihan pelkällä opintotuella, vaan minulla on pientä takavarantoa ja Mies tietää sen. Hermostuin tänään ihmeen paljon, kun Hän jälleen tarvitsi vippiä. Lupasin kyllä sen, mutta toivotin Hänelle samalla kipakat oman talouden hallintaterveiset. Tunsin itseni todella pikkumaiseksi niin tehdessäni, mutta en voinut sille mitään että asia ärsytti minua hirveästi.

Jotenkin tuo asia tuntui napsauttavan jotain oleellista rikki ja tämä päivä on mennyt suhdettamme märehtiessä ja nenää niistellessä. Olen pohdiskellut sitä, miksi olemme yhdessä ja niitä syitä tuntuu olevan lopulta aika vähän. Enkä ole kovin vakuuttunut kaikista noistakaan syistä. En oikein osaa pistää näitä asioita oikeisiin lokeroihinsa tai skaalata niitä, joten ajattelin hahmotella ajatuksiani kirjoittamalla tänne. En ihan vielä uskalla ottaa härkää sarvista ja myöntää, että nyt ollaan aika ratkaisevissa mietteissä ja että ehkä olisi aika ottaa aikalisä tai jopa viheltää peli poikki.

Taidan käydä järjestämässä ajatuksiani pienellä lenkillä ja yrittää sitten vielä lukea tenttiinkin.

Viisi vuotta

Huomasin pari iltaa sitten, että Äidin kuolemasta tulee tänään tasan viisi vuotta. Mietin tovin tuota tapahtumaa, tai siis sitä kuinka sain kuulla siitä ja mitä tein lähipäivinä. Ne päivät tuntuivat pitkiltä, olivat raskaita ja ahdistavia ja jouduin sulkemaan osan Isän pohjattomasta surusta ulos, kääntämään pääni pois sen edessä. Olimme toki surussamme kaksin, mutta Isä oli siellä niin syvällä, etten ole sitä koskaan kyennyt ymmärtämään enkä varmasti koskaan tulekaan ymmärtämään. Itkin itkuni, niitä tuli iltaisin ja minusta tuntui, kuin olisin istahtanut pitkästä aikaa paikalleni kauhean kiireisen päivän jälkeen. Sydän oli raskas ja pimenevän syksyn illat hämärtyivät aina vain aiemmin.

Kirjoitin seuraavana lauantaina päiväkirjaani: " Äiti kuoli yllättäen tiistaina. Uutinen tuli minulle puhelimitse, enkä heti käsittänyt koko uutista. Alkushokissa M oli suurena apuna, kiitos hänelle siitä. Näin samana iltana tämän syksyn ensimmäiset revontulet. Ne olivat minulle Äidin Revontulet, joilla hän kertoi minulle kaiken olevan nyt kunnossa. Keskiviikon olin koulussa, mutta jotenkin kaikki tuntui tulevan kuin hidastetussa filmissä ja olisin halunnut huutaa kaikille mitä oli tapahtunut. Kerroin asiasta N:lle, J:lle ja J:lle, jotka olivat uutisesta hieman järkyttyneitä. Jotenkin asiasta kertominen silti helpotti, sai jaettua hieman sitä epämääräistä tuskaa sisältä.

Lähdin kotiin heti, kun pystyin, vaikka tänne tuleminen pelotti. Kotiin pääseminen helpotti kuitenkin valtavasti, vaikka se toikin itkun tullessaan. Nyt ainakin näin tilanteen ja paikat, vaikka ne tuntuivat kamalan tyhjiltä ilman äitiä. Isä oli, ja on edelleen, hyvin järkyttynyt. Hänelle tämä on toki suurempi menetys, ihminen, jonka kanssa on jakanut elämänsä kauan, on nyt poissa. Kotona on nyt niin hiljaista ja aika tuntuu pysähtyneen. Edessä on kuitenkin paljon asioita hoidettavana, joten on vain keskityttävä niihin ja jatkettava eteenpäin. Pahin tuntuisi olevan kohdaltani ohi jo nyt, mikä tuntuu jotenkin väärältä. Aika liikkuu hidastetusti ja asioille on muotoutunut uudet mittasuhteet. Asiat, jotka ennen olivat kipeitä ja isoja, ovat nyt mitättömiä.

[...]luotan kuitenkin siihen, että tulen pärjäämään uuden tilanteen kanssa[...]

[...]Tuntuu vähän syylliseltä ajatella näin maallisia jo nyt. Tyhjyys on silti suuri ja suru myös. Kai tämä on minun tapani käsitellä tämä menetys."

Voisinpa jotenkin lennähtää ajassa sen verran taaksepäin, että voisin kuiskata tuolle sohvannurkassa päiväkirjaansa kirjoittavalle tytölle kaiken todellakin järjestyvän, mutta että se ei tapahdu hetkessä. Joku taisi kuitenkin välittää minulle noita rohkaisevia ajatuksia, sen verran luottavaisesti kirjoitin jo tuolloin.

Kaksi tuikkua ikkunassani palavat nyt teille, Äiti ja Isä. Ne kertovat, että minulla on kaikki hyvin eikä mitään hätää.

Uutta ja ihmeellistä

Maanantaina se vihdoin alkoi ja jännityksestä huolimatta kaikki meni oikein hyvin. Löysin oikean paikan, porukka vaikuttaa ihan mukavalta eivätkä asiat tunnu mitenkään ylitsepääsemättömän vaikeilta. Itse asiassa moni juttu tuntuu tutulta, olenhan viimeisen vuoden aikana ehtinyt tutustella asioihin ja hakea tietoa. Nyt tutustelen vain opiskelukavereihini ja yliopiston tiloihin.

Opiskelukaverit ovat aika nuoria, suurin osa on tullut suoraan lukiosta. Joukossa oli muutama vähän elämää nähnytkin ja hakeuduin välittömästi erään näistä seuraan. En koe itseäni niin kauhean vanhaksi, mutta toisaalta noin kahdeksan vuoden ikäero tuntuu tässä vaiheessa erittäin merkittävältä. Muistan vielä, miten hetkessä elävä ja johdateltavissa oleva olin lukion jälkeen vaikka tietenkin kuvittelin tietäväni kaiken. Aika on onneksi korjannut ainakin osan tuosta kirkasotsaisuudesta ja tuonut myös hienoista kriittisyyttä eteen tuotavia asioita kohtaan. En silti voinut mitään sille ylevyyden ja hyvänolon tunteelle, jonka tiedekunnan dekaanin puhe loi. Glorisointi on hyvä juttu silloin tällöin, mutta pitää kuitenkin muistaa, että suurin osa elämästä on arkea. Eikä arki aina ole niin kovin juhlallista. Oikeastaan se on sitä kovin harvoin.

Olen koonnut uutta arkeani kasaan pikku hiljaa ja ainakin tuleva kuukausi näyttää lievästi sanottuna kiireiseltä. Luvassa on kunnon alkuspurtti, joka kuitenkin onneksi näyttää hellittävän muutaman viikon kuluttua. Sitten voisin aloittaa uuden työn opiskelujeni ohessa. En ole hakenut töitä kovin aktiivisesti, mutta kalenterissani on jo kolme työhaastattelua ja jo ensimmäinen näistä oli sellainen työ, johon haluaisin ihan ehdottomasti. Haastattelijani oli valmistunut muutamaa vuotta aiemmin samalle alalle kuin minä ja olin varsin imarreltu, kun hän ansioluetteloani tutkiessaan totesi olevansa kateellinen työkokemuksestani. Kaikki ne kituutetut vuodet, ahdistavat yövuorot, kiireet ja muut ikävät asiat olivat hetkessä pois pyyhityt ja näin hetken oman historiani ulkopuolisen silmin. Ehkä vihdoinkin olen päässyt siihen pisteeseen, että en joudu ottamaan vastaan sitä työtä, mitä tarjotaan, vaan voin valita. Ei tietenkään kannata nuolaista, ennen kuin tipahtaa, mutta ei tämä nyt huonoltakaan näytä.

Jotenkin kaikki tuntuu nyt vain niin hyvältä ja asiat sujuvat hyvin. Miestä on ikävä, hän on vielä siellä etelässä. Olemme kuitenkin olleet suhteemme aikana usein etävaiheessa, joten uutta tämä ei ainakaan ole. Niin kauan kun on ikävää, on myös rakkautta. Ikäväni ei ole ehkä enää niin raastavaa ja sydäntä pakottavaa, mutta se on kuitenkin suurta haikeutta. Tunnen jotain suurta puuttuvan arjestani, erityisesti saapuessani kotiin, jossa minua odottaa vain Kissa. Onneksi edes se!

Kissa aiheutti minulle tänään sydämentykytystä, kun se otti yhteen ampiaisen kanssa parvekkeella. Seuraillessani sen kiinnostusta amppariin arvelin, että kohta pistää. Ja niinhän siinä kävi, tosin ei tassuun niin kuin olisin toivonut ja kuten ennen kävi, vaan jonnekin pään alueelle. Luulin jopa hetken, että kieleen, sen verran vaikeasti Kissa lipoi huuliaan turvonneella ja hieman hervottomalla kielellään. Säikähdin tästä, sillä kielihän voisi turvota niin että se tukkii kurkun ja hengitystiet. Soitin ystävälleni, jolla on ollut joitakin ongelmia koiranpentunsa kanssa ja hän vahvisti pelkoni kielen turpoamisen vaarallisuudesta. Sain häneltä Helsingin yliopistollisen eläinsairaalan numeron, jossa on 24 h auttava puhelin, samalla hain kotikaupunkini päivystävää eläinlääkäriä seuraten Kissaa huolestuneena. Mikäli hengitys olisi alkanut vaikeutua, minulla olisi ollut todella kiire! Ampiainen ei onneksi ollutkaan osunut kieleen, vaan jonnekin huulen alueelle ja vähän aikaa ihmeteltyään Kissa meni juomaan vettä. Helpotuin paljon, koska se onnistui ihan hyvin. Ja vielä enemmän, kun katti paineli takaisin parvekkeelle ihmettelemään lattialla pökkyrässä kömpivää ampiaista. Lopputulos oli 1 kuollutta ampiaista, 0 kissaa. Tästä viisastuneena laitan eläinlääkärien numerot valmiiksi kännykkään ja toivon, ettei Kissa menisi aina kuono edellä joka öttiäisen perään.

Nyt on vihdoin hieman aikaa nollata viikon tapahtumia. Tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että käyn läpi tärkeät jutut netistä, otan rennon asennon sohvalla, avaan television (ehkä neljättä kertaa tällä viikolla) ja nautiskelen pari olutta ennen kuin vedän peiton korviin.

Mustikkapiirakkaa

Sain tuliaisiksi pussillisen mustikoita ja tein niistä heti mustikkapiirakkaa. Löysin Pirkan sivuilta (kuva ja resepti: http://www.pirkka.fi/) ihan loistavan hyvän rukiisen mustikkapiirakan ohjeen. Varsinkin sopivan haaleana tämä on ihan mielettömän hyvää.

RUKIINEN MUSTIKKAPAISTOS (8 annosta)

Pohja:
100 g voita tai margariinia
1 dl sokeria
1 kananmuna
1 1/2 dl vehnäjauhoja
1 dl ruisjauhoja
1 tl leivinjauhetta

Täyte:
7-8 dl (400 g) mustikoita
2 rkl perunajauhoja
1/2 dl sokeria
1 tlk (2 dl) kevytkermaviiliä
1 kananmuna
1/2 dl sokeria
2 tl vanilliinisokeria

Voitele piirakkavuoka (halkaisija 26 cm). Vatkaa pehmeä rasva ja sokeri vaaleaksi vaahdoksi. Lisää muna vatkaten. Sekoita keskenään vehnä- ja ruisjauhot sekä leivinjauhe. Lisää jauhoseos rasva-sokerivaahtoon siivilän läpi ja sekoita juuri ja juuri tasaiseksi. Levitä taikina lastalla jauhoja apuna käyttäen vuoan pohjalle ja reunoille.Sekoita mustikoiden joukkoon perunajauhot ja sokeri. Kaada seos vuokaan. Sekoita kermaviili, muna, sokeri ja vanilliinisokeri. Levitä seos mustikoiden päälle. Paista 200-asteisen uunin alimmalla tasolla noin 25 minuuttia. Tarjoa haaleana.

En tiedä, onko ohjeessa virhe, kun täytteessä on kaksi kertaa puoli desiä sokeria. Ilmeisesti ensimmäinen puolikas menee mustikoiden sekaan ja toinen puolikas kermaviili-munaseokseen. Huomasin tuon tuplapuolikasjutun vasta nyt, eli itse tein täytteen sotkemalla mustikat, puoli desiä sokeria ja vanilliinisokerin perunajauhojen kanssa ja päälle läiskäisin kermaviili-munaseoksen ilman sokeria. Hyvää oli silti :) Omassa uunissa hehkuttelin piirakkaa yli puoli tuntia, mustikkamähmä ei meinannut hyytyä millään. Sen täytyykin jäädä hieman löysäksi, mutta ihan velliäkään se ei saa olla. Tai sitten tämäkin on makukysymys.

Ensimmäinen viikko uutta elämää

Viikko on mennä hujahtanut taas kauhean nopeasti. Tuntuu ihan uskomattomalta, että vielä viikko sitten olin siellä entisessä paikassa, auto oli pakattuna valmiina lähtöön ja edessä oli aikamoinen muuttorutistus. Nyt kamat on purettu, netti toimii ja tänä aamuna tuli uusi televisiokin. Sen piti saapua vasta viikon kuluttua, mutta näköjään se oli toimitettu suoraan Ruotsista. En ole mikään kovin innokas tekniikkahifistelijä, mutta kun tein liki puolitoista vuotta töitä televisioitten ja muiden laitteiden parissa, päädyin ostamaan itselleni elämäni ensimmäisen oman television. Entinen olikin äidin ostama, joka oli minulla jo lukiossa. Harmitti luopua siitä, sehän oli ihan toimiva laite. Toivottavasti tämä uusikin kestää nyt ainakin sen kymmenen vuotta eikä kissa riko sitä kuten kävi parin kuukauden takaiselle lainatelkkarille (lue se tarina täältä).

Mööpelit ovat löytäneet ainakin alustavasti omat paikkansa ja sain kuin sainkin ängettyä kuppini kaappeihin. Keittiön kaappitilat eivät kehuja kestä, mutta ainakin niitä voi kehua kompakteiksi. Olisin silti kovin mielelläni levitellyt perintöarabialaiseni ihmisten ihasteltavaksi, nyt niistä suurin osa joutui kellariin odottelemaan isompia kaappeja (ja muuttoa!). Pyykinpesukone aiheutti minulle pientä päänvaivaa, mutta toiminnan tyttönä vältyin kuin vältyinkin nyrkkipyykiltä. Tuloputken liitin oli koneeni kanssa epäsopiva ja kahden ostetun jakoavaimen (muista: mittaa aina putken halkaisija ennen kuin hankit siihen työkaluja), yhden reunastaan lyhennetyn kumihanskan ja muutamien kirosanojen jälkeen poljin tunturillani rautakauppaan, jossa ystävällinen herra kertoi minulle millaisen nippelin tarvitsen ja mitä minun täytyy tehdä. Tein, mitä neuvottiin, ja nyt on taas pyykkivuori valloitettu.

Fyysiset puitteet siis ovat kunnossa, mutta mitenkäs henkiset? Ei valittamista, vaikka hieman yllätyksekseni olen kokenut pienehköjä kulttuurishokkeja. Ensinnäkin täällä on ollut kylmä, tosin ihan yhtä viileää näyttää olleen etelämpänäkin. Toiseksi ihmiset vääntävät hassua murretta, jota kyllä puhun lähes itsekin. Mutta sen murteen kuuleminen ympärillä on outoa. Kolmanneksi olen huomannut, etten tunne näitä kulmia niin kovin hyvin, vaikka näillä nurkilla olen paljon pyörinytkin. Olen jo päässyt sen ajatuksen yli, että kun käyn tuossa lähellä Ystäväni luona kahvilla, en jääkään sinne yöksi sille vihreälle sohvalle, vaan lähden kotiin. Ja voin käydä hänen kanssaan lenkillä tai kahvilla tai shoppailemassa tai ihan mitä vain ilman, että soittelen ja sovin asiasta kolme viikkoa etukäteen ja ilmoitan millä junalla tulen ja millä lähden. Minä siis asun täällä, en ole enää käymässä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen käynytkin täällä melko usein ja nyt tästä tuli vihdoin asemapaikkani. Helpompaa tänne tupsahtaminen on silti ollut kuin pari vuotta sitten edelliseen kaupunkiin. En tuntenut sieltä juurikaan ketään ja paikat olivat ihan outoja. Sopeutumiseen ja oloutumiseen sekä harrastusten etsimiseen meni melko paljon aikaa, nyt nämä hommat sujuvat paljon nopeammin.

Koin maanantaina muutosta johtumattoman ärsyttävän takapakin. Sain vihdoin ja viimein palautteen kesäkuun alussa jättämääni esseeseen ja vaikka tiesinkin, että tein sen vähän miten sattuu ja hutaisten, olin silti aika leipiintynyt saadessani opettajalta korjauskehotuksen. Sillä hetkellä tunsin itseni jokseenkin tyhmäksi ja riittämättömäksi ja pohdin, jättääkö kaikki sikseensä ja lähteä vain tekemään jotain tylsää työtä. Eilen olin skarpannut itseäni sen verran, että aloin syventyä palautteeseen ja kirjoitelmaani ja totesin, ettei sen korjaaminen nyt niin kamalaa ole. Loppujen lopuksi homma sujui ihan hyvin ja sain palautettua korjatun version jo tänään, olin jopa ihan tyytyväinen lopputulokseen. Ei ollut näköjään keväällä meikäläisen motivaatio enää kohdillaan.

Usko itseen ja opintoihin siis palasi ja tarpeen se onkin. Maanantaina se koulu sitten alkaa, huomenna olisi tarkoitus käydä visiitillä opiskelijapalveluissa hakemassa kalenteria ja tarraa opiskelijakorttiin. Olen siis ollut kirjoilla jo vuoden, mutta vasta nyt menen varsinaisten opintojeni pariin. Täytyy myöntää, että hieman jännittää nähdä kuinka nuorien sekaan päädyn. Viime keväänä kirjoitti kai ikäluokka -89 (vain onko se -90?), joka tarkoittaa sitä että itse olin heidän syntyessään jo ala-asteella. Noh, ihminen on niin vanha kuin tuntee olevansa, joten en todellakaan usko erottuvani seasta vanhana pieruna. Ja tuskinpa kaikki ovat suoraan lukiosta tulleita. Hassua nyt vain pohtia tällaista asiaa, se opiskeluhan tässä on tärkeintä eikä kaverit ja bileet (vaikka en karsasta niitäkään yhtään, don´t get me wrong!). Jatkossa on siis luvassa opiskelijaelämää.

Nyt kuitenkin luvassa kulmakarvojen värjäilyä ja television ihmettelyä.

Muuttajan muistilista

Kissa, akka ja koko omaisuus on nyt sitten rahdattu puolen Suomen läpi uuteen kotiin. Mies meni vielä työhommiin etelään, joten minä jäin pistämään kotipesää kuntoon Kissan kanssa. Tässä laatikoiden ja muun muuttorumban keskellä mieleen on pälkähdellyt yksi jos toinenkin hyvä vinkki vastaisen varalle. En kyllä enää halua tehdä näin massiivista muuttoa, ainakaan vähään aikaan. Viimeisestähän ei olekaan aikaa kuin kaksi vuotta. Mutta jos nyt joskus erehdyn mukaan johonkin vähänkin vastaavaan hankkeeseen, niin palaan näihin nikseihini.

Massiivisella muutolla tarkoitan sitä, että muutetaan kaikki kamat kerralla paikasta A paikkaan B. Saman kaupungin tai muutamien kymmenten kilometrien välillä muutto on suht simppeliä, kun tavaranroudausreissuja voi tehdä useampia. Välimatkan venyessä satoihin kilometreihin on kertarysäys ainoa mahdollisuus. Tätä väitettä tukevat kaksi viimeisintä maisemanvaihdostani, jonka lopputulos on se, että päädyin 1100 kilometrin mutkan kautta asumaan sadan kilometrin päähän entisestä kotipaikastani. Asiat voi tehdä vaikeasti tai sitten hyvin vaikeasti.

1) Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Hyvällä suunnittelulla säästää aikaa ja hermoja. Kaikkea on mahdotonta huomioida, mutta mitä useampi homma sujahtaa suoraan putkeen, sitä kivempaa kaikilla on. Ja sitä helpompi on itse muuttotoimitus.

2) Hanki kunnon muuttolaatikot – ei mitään Siwan entisiä kananmunalaatikoita. Kierrätys kunniaan, mutta elämästä voi tehdä vaikeaa muutenkin kuin haalimalla muuttoa varten eri kokoisia, muotoisia ja enemmän tai vähemmän resuja laatikoita. Ihan parhaita ovat muuttofirmojen muovilaatikot: kestävän pinoamista, ovat sopivan kokoisia, helppoja avata ja sulkea. Miinuksena, ettei päälle oikein voi kirjoittaa sisältöjä (teippi pelastaa tässäkin). Oma lottovoittolaatikkoni oli erään lähettifirman pakkauspahvilaatikko, joita tilailin työpaikalle muina naisina muuttolaatikoikseni. Parikymmentä samankokoista ja -näköistä boksia olivat kaunis näky.

3) Älä aliarvioi tavaran määrää. Jos pari vuotta sitten yksiöstä muuttaessasi sinulla oli noin 9 kuutiota tavaraa, sitä voi olla nyt kahden ihmisen taloudessa liki tuplaten. Tavaroilla on ilmeisesti myös taipumus duplikoitua, iän myötä hamstrausinto kasvaa (sitä VOI tarvita vielä joskus!) ja siihen kymmenen vuotta sitten ostettuun sukankuivaustelineeseen on niin kiintynyt, ettei sitä raski heittää pois vaikka siitä puuttuukin muutama nipsutin. Muutto on hyvä hetki uudistaa mööpeleitä – ennen muuttoa vanha tavara kirpparille ja uuteen kotiin voi sitten hakea upouudet ja tyylikkäät kalusteet.

4) Älä pakkaa liian painavia laatikoita. Niitä on inhottava kantaa. Niitä näyttää olevan vähemmän, mutta kolmenkymmenen kilon paino lannistaa reteimmänkin muuttomiehen, -naisesta puhumattakan. Pusseistakaan ei kannata tehdä liian painavia, esimerkiksi lakanat näyttävät todella viattomilta, mutta painavat ihan p*rkeleesti päädyttyään samaan jätesäkkiin.

5) Keräilyerät. Mihinkään kuulumatonta kamaa, joka on mahdollisesti roskisuhan alainen. Pyhitä näille kaappien perukoiden purnukoille ja kipottimille oma laatikkonsa, johon niitä voi keräillä. Sitä mihinkään sopimatonta ja kuulumatonta kamaa työntyy esiin yllättävän paljon.

6) Kirjoita laatikon päälle sen sisältö. Kirjoita sama myös laatikon kylkeen, sillä päällekkäinhän ne laatikot pinotaan. Mitä tarkemmin kirjoitat sisällön lootaan, sitä helpompaa on purkaminen. Mitä useampi huone, sitä varmemmin kannattaa kirjoittaa myös tarkka osoite kuhunkin pakettiin.

7) Last things are also the first things. Vessapaperia, käsipyyhe, lusikka/haarukka/veitsi/juomalasi, siivousvälineet, kynä, paperia, sakset, vasara, ruuvimeisseli, kännykän laturi. Homma uudessa kodissa on helpompaa aloittaa, kun tietty tarvikevalikoima on välittömästi saatavilla. Itse kaipailin edellä mainittuja tamineita ja kenkutti tehdä muistiharjoituksia lattialuudun sijainnista.

8) Mieti etukäteen kuljetusauton pakkausjärjestys. Ja puhu siitä muuttoavun kanssa. Ensin painavat ja tilaa vievät tai sitten ne, jotka pitää saada ensin sisään pisteessä B. Muista fysiikan lait: painavimmat kannattaa pakata lähelle auton keulaa, ei ainakaan yli taka-akselin. Ai miksi? Yritäpä ajaa takapainotteisesti lastatulla autolla, siinä voi tulla mieleen Leevi and the Leavings: ”...vastaantulijoiden kaistalla, on vittumaista luistella...”

9) Hanki hyvää muuttoapua. Reipas muuttoapu on kullanarvoinen asia. Työtä ja hikoilemista pelkäävä huonokuntoinen kaveri ei välttämättä ole paras mahdollinen apuri, tosin sopivalla organisoinnilla hänestäkin voi olla jotain hyötyä. Vaikka kissanhoitajana.

10) Tehtävänjako. Yksi kantaa tavaraa ulos asunnosta, yksi lastaa sitä autoon ja järjestelee lastia. Hissipaikoissa kannattaa nimittää hissivastaava, joka lastaa hissin eteen tuotua tavaraa kyytiin ja purkaa ne toisessa päässä. Muut toimittavat tavaraa tai vievät sitä eteenpäin. Asuntoon muuttavan kannattaa olla siellä asunnon järjestelypäässä ja pitää huolen siitä, ettei kamaa kanneta vuoreksi olohuoneen lattialle, jonka jälkeen sohva ei enää mahdu mihinkään.

11) Kädet ja jalat – hanskat ja kunnon kengät. Itse muuttotilanteessa ei tarvita päätä, mutta sitäkin enemmän käsiä ja jalkoja. Hanskat suojaavat herkkää hipiää ja manikyyriä ja koska muutto on harvoin kovin glamööriä touhua, mukavimmat ja turvallisimmat kengät ovat parhaat.

11) Muista kiittää hyvää muuttoapua! Tuskin kukaan oikeasti tykkää muutosta, mutta jos olet ollut niin onnekas, että olet saanut muuttoapua, kiitä sitä. Vastapalvelus on minimikorvaus, mutta paljon hyvää mieltä tuovat pitsareissu tai viinipullokin. Kukin kaverinsa mukaan.

12) Kissat ja lapset ensin. Perheen pienimmille muutto on aikamoista hässäkkää ja sitä täytyy järjestellä niiden ehdoilla. Minulla on kokemusta vain Kissan muuttamisesta ja helpoimmaksi sen on tehnyt Feliway –feromonisuihke, jota saa apteekista. Katti tuli ihan hyvin mukana, vaikka leikkikin välillä niskatukea.

13) Pura kohdan seitsemän laatikko ensimmäisenä. Tiedät viimeistään muutettuasi, miksi.

14) Verhot. Ellei kämpässä ole valmiina sälekaihtimia, kannattaa pakata verhot helposti saataville. Toivon juuri, ettei vastapäisen nostokurjen kuljetaja tule aamulla töihin. Toinen verhoihin liittyvä ärsyttävä asia on huonekorkeus. Kenen vatipään idea on vaihdella huonekorkeuksia? Ero -70 –luvun ja juuri valmistuneen asunnon huonekorkeudessa näyttäisi minun verhobarometrini mukaan olevan noin 20 cm uudemman tuotannon asunnon hyväksi. Suihkuverhon kanssa tilanne on päinvastoin, sitä pitää karsia lyhyemmäksi.

15) Pyyhkimään. Ennen tavaroiden paikoilleen asettelua on kaikista helpointa tehdä pieni suursiivous. Kaappien pyyhkiminen tyhjillään on nopeaa ja mikäs sen kivempaa kun asetella ryynit puhtaaseen kaappiin. Tavaroita purkaessa kannattaa myös pyyhkiä esiin paljastuvia esineitä. Onhan nekin kiva saada puhtaana paikoilleen.

16) Tilaa avaimet käteen –paketti. Sitten, kun olen vanha ja rikas ja minulla on suuri omakotitalo, soitan muuttofirmaan ja pyydän heitä hoitamaan homman. Itse lähden odotellessa etelän auringon alle liottamaan varpaitani lämpimään meriveteen ja muistelen näitä rynnistyksiä nuoruuden intoiluun kuuluvina ”tehdään itse” -vääntämiseen.

Viimeisiä kertoja

Nyt se vihdoin ja viimein koitti: viimeinen päivä töissä! Olen valtavan helpottunut päästessäni pois, vaikka olenkin hieman haikeilla mielin jättäessäni nämä loistavat työkaverit. Fakta on kuitenkin se, että en olisi jaksanut enää tehdä näitä töitä. Liian vähän tekemistä, ei motivaatiota. Ja jos aion joskus valmistua, täytyy sinne koulullekin mennä.

Näissä lähdön tunnelmissa tulee lopullisuuden tunne. Kävelen tätä katua viimeistä kertaa, käyn tuossa kahvilassa viimeistä kertaa, viimeinen kerta lenkillä, viimeinen työpäivä. Nämä kadut, asiat ja ihmiset poistuvat toki arkielämästäni, mutta eivät ne katoa lähdettyäni. Voin palata milloin vain ja löytää taas sitä samaa tuttua, vaikka muutkin menevät eteenpäin. Ennen lähtöä tulee vain se tunne, että haluaa vielä tarrata kiinni ja tallettaa muistot tuoreina tuoksuineen ja tunnelmineen. On niin monta paikkaa, josta olen lähtenyt, enkä koskaan niitä unohtanut. Tämä on nyt yksi lisää siihen ketjuun. Osa elämääni.

Syksy tuntuu hyvältä ajalta muutokselle. Suurimmat muutokset elämässäni ovat tapahtuneet syksyn aikaan, kesän päättyessä. Hieman yllättäen minua jännittää tuleva muutos, vaikka siihen ajatukseen on ehtinytkin jo tottua. Mitään uutta ei kuitenkaan saa koskaan, ellei ole valmis luopumaan jostain. Näin ajateltuna koko asia tuntuu valtavan suurelta, dramaattiselta ja lopulliselta, vaikka eihän se sitä ole. Iso asia tämä on, mutta ei mitään niin suurta, mitä ei olisi ennenkin koettu. Tutusta ja turvallisesta luopuminen vain vähän hangoitteluttaa vastaan. Ajatukset ovat vain niin kiinni tässä kaikessa, että mistään on nyt vaikeaa ajatella selkeästi ja tunteet pukkaavat pintaan. Tippa ei ole vielä tullut linssiin, mutta senkin aika on varmasti, kunhan tulee hyvästien aika.

Nyt on vielä paljon tekemistä, en malttaisi istuskella täällä töissäkään. Taidan livahtaa vähän aiemin kotiin, treffata vielä yhden kaverin ja jatkaa loputtomalta tuntuvaa pakkaamista. Mistä se kaikki kama on kotoisin ja miksi hitossa hamstraan sitä kaikkea? Osa on toki perintökalleuksia, mutta suurin osa kuitenkin omia vanhoja vaatteitani, joita "käytän vielä ehkä joskus". Onneksi vein talvella uffaffaalle säkkikaupalla tavaraa, en ole niiden perään paljon haikaillut. Sieltä säkistä kyllä löytyi jokunen arkistojen aarre, jota on tullut käytettyä. Eli kyllä niitä sittenkin joskus tulee käytettyä, ainakin osaa. Hyvin pientä osaa :)

Kurkistus kristallipalloon

Olen bongaillut muutamasta blogista haasteen, jossa pyydetään kuvailemaan elämäänsä vuoden ja viiden vuoden kuluttua. Tai siis sitä, millaista sen kuvittelee olevan. Jos joku käy lukemassa tätä, ota idea mukaasi (lukeeko tätä muuten kukaan kuin ehkä yksi ihminen silloin tällöin?).

Vuoden kuluttua

- kandityö alkaa muhia mielessä
- opiskeluintoa riittää vielä rutkasti
- olen saanut mukavan kesätyön, jossa olin jo ehkä hieman aiemminkin. Työ liittyy omaan, uuteen alaani
- Kissa elää ja voi paksusti
- Mies elää ja voi hyvin
- olemme kotiutuneet hyvin uuteen paikkaan ja rakkautemme kukoistaa uutta loistoaan
- tai sitten tiemme ovat eronneet lopullisesti
- olen ottanut osaa 10 kilometrin juoksuun

5 vuoden kuluttua

- olen valmis maisteri

- takana on jo parisen vuotta oman alan työtä
- edessä lupaavat uramahdollisuudet
- viihdyn työssäni
- olen ostanut oman asunnon
- Kissa elää ja voi paksusti
- olen juossut puolimaratonin
- olen terve ja onnellinen
- olen matkustellut mielenkiintoisissa paikoissa
- alkaisi olla aika harkita lapsen tekemistä
- minulta kysytään vieläkin papereita Alkossa hakiessani sieltä viinipullon
- elämä on vakiintunut paikoilleen

Vuoden päähän on aika helppoa "ennustaa" realistisia suunnitelmia, mutta viisi vuotta on aika pitkä aika. Viisi vuotta sitten olin vielä opiskelija ja olin jo astunut työelämään, isä ja äiti olivat elossa, otin elämän kevyemmin ja halusin pois Suomesta tai ainakin siitä kaupungista, jossa asuin. Tuo aika tuntuu nyt hyvin kaukaiselta, vaikkei siitä nyt niin kauaa olekaan. Mitähän olisin tuolloin kuvitellut tekeväni viiden vuoden kuluttua? Olisipa mielenkiintoista tietää.

(kirotut rivivälit)

Väsynyttä vikinää

Olen jotenkin väsynyt. Simahdin eilen lounastunnilla kotona reiluksi vartiksi aivan tuosta noin vain ja olin iltapäivän enemmän tai vähemmän pöllämystynyt. Ajattelin ottaa torkut illalla, mutta sitten ei nukuttanutkaan. Kylmät väreet juoksivat selkää pitkin, ilmeisesti loppukesän flunssa yrittää päästä valloilleen. Minulle tulee aina tähän aikaan vuodesta nuha, on tullut jo vuosien ajan. Työkaveri on nyt nuhassa, joten voisin oikeastaan käydä pyytämässä sen häneltä suoraan jotta saan asian pois päiväjärjestyksestä. Voisin sairastaa ensi viikonlopun, sillä viikon kuluttua on vihdoin ja viimein muutto ja täytyy olla reippaana.

Mutta nyt on väsy. Menin illalla ihan ajoissa nukkumaan, joskus kymmenen jälkeen ja nukahdin aika pian. Aamulla en meinannut herätä millään, lopulta haalauduin hieman ennen puoli kahdeksaa suihkuun. Ja olin reippaana hieman kahdeksan jälkeen töissä. Onneksi täällä ei olla ihan kamalan tarkkoja työajoista ja siksi toisakseen miksipä enää murehtisin koko asiaa. Enää viikko töitä ja sitten vihdoinkin kaikki muuttuu. Ehkä tämä väsymyskin siitä katoaa.

Ajattelin pitää jotain läksiäisiä viikonloppuna, mutta nyt näyttää siltä että voin poistua tästä kaupungista ihan vähin äänin. Yhden kaverin siskolla on synttärit, yksi painelee lomalle jonnekin kauas ja kolmas ei ole kovin innostunut. Suoraan sanottuna minustakin tuntuu, etten jaksa lähteä hänen kanssaan bilettämään, olemme olleet hyvin tiiviisti yhteydessä ja jotenkin tuntuu, että en nyt jaksaisi enää olla niin tarkasti perillä hänen elämästään. Minusta tuntuu kamalan epäsosiaaliselta. Pari vuotta tässä kaupungissa, muutama kaveri. Suurimman osan ajastani olen ollut töissä täällä äijäporukalla. En kauheasti vietä aikaa heidän kanssaan vapaa-ajalla, vaikka mukavia tyyppejä ovatkin, joten siitäkin syystä kaveriporukka on jäänyt pieneksi. Eikä kuntosaliharrastuskaan ole niitä sosiaalisimpia vaihtoehtoja.

Odotan nyt vain sitä muuttoa, ensi viikkoa. Pääsen vihdoinkin sinne, mihin olen ollut muuttamassa jo kahdeksan vuotta sitten. Elämä on nakellut sinne ja tänne, nyt olisi vihdoin aika nähdä onko tuo kaupunki lopulta se johon asetun. Siellä asuu monta ihanaa Ystävää ja ihmistä ja uusien kuvioiden myötä tutustun varmasti moneen uuteen loistotyyppiin. Tämä hetki tuntuu vain niin pysähtyneeltä ja päällimmäisenä on ehkä pettymys siitä, että lähtöön ei liitykään mitään sen ihmeempää, läksiäisiä tai muuta. Tuskin näinkään, olen varma että lähden tästäkin työpaikasta tippa linssissä. Yksi työkaveri jäi lomalle ja tuskin enää näen häntä. Hän oli lähettänyt porukalle sähköpostia, jossa lopussa kirjoitti vielä minulle, kuinka mukavaa kanssani on ollut työskennellä ja toivotti kaikkea hyvää. Jokin lämmin liikahti rinnassani kun luin tuon ja tuntui mukavalta, että olen reilussa puolessa vuodessa tehnyt noin hyvän vaikutuksen.

Niinpä niin, koskaan ei pääse eteenpäin mikäli ei joskus luovu jostain. Tästä tuli nyt vähän sekava juttu kaiken kaikkiaan, mutta jotenkin ajatukset ovat nyt hieman hajallaan. Pari viime viikkoa ovat olleet aika hiljaisia ja olen vähän päässyt käpertymään sisäänpäin. Ajattelen sitten liikaa itseäni, haen huomiota kiukuttelulla ja näköjään kenkkuilen itsellenikin. Yritän nukkua tänään päiväunet ja vähän rentoutua. Ja toivoa, ettei se nuha tulekaan. Miehen kanssa voisi pohtia jotain kivaa tekemistä viimeiseksi viikonlopuksi tässä kaupungissa, sen jälkeen asustelemmekin vähän aikaa eri osoitteissa hänen työnsä vuoksi.

Days like this can be seen upon my face

En ymmärrä, mistä näitä tällaisia päiviä tulee. Päiviä, jolloin lähes kaikki asiat ärsyttävät, mikään ei onnistu, väsyttää ja tympii. Hirveän vastentahtoisia, laahaavia ja sellaisia, joiden odottaa päättyvän. Nämä päivät ovat myös sellaisia, jotka voivat muuttua hyviksi aivan tuosta noin vain. Riittää, että naapuri jää pitämään ovea auki huomatessaan sinun tulevan samaan rappuun. Ja jota tönäisin vahingossa kyynärpäällä mahaan.

Näihin päiviin kuuluu kenkkuilu itselle ja muillekaan ei jaksa olla mukava. En ole ilkeä, mutta minulta saa totuuden huomattavasti normaalia helpommin. Pyytämättäkin.

Aamu alkoi mukavasti, tai ainakin niin mukavasti kuin se voi alkaa herätessäsi ennen kuutta lenkille. Ilma oli oikein mukava, mutta askel ei nyt oikein noussut. Ei se mitään, pääasia että pääsin liikkeelle ja tepsuttelin sen minkä jaksoin. Lenkkipolun varrella olevalla kuntoilupaikalla (sellainen paikka, jossa voi venytellä, tehdä vatsalihaksia, vetää leukoja (except me) ja sen semmoista) mielikuvitukseni pääsi hieman valloilleen. Näin aiemmin polulla ulkomaalaisen miehen beigen puudelinsa kanssa ja kohta hän oikaisi jälleen reitilleni jotain metsän läpi tullutta polkua pitkin. Hän meni kuitenkin toiselle polulle, mutta liikaa ruotsalaisia dekkarisarjoja katsoneena aloin miettiä, kuinka mahtava scene paikka olisi pienelle murhamysteerille. Sen nimi voisi olla vaikka puudelimies. Joku toinen aikainen lenkkeilijä löytäisi minut roikkumassa verta valuvana raatona pitkin puolapuita, avaimeni ja silmälasini olisivat viereisellä penkillä. Lenkillä en kanna mukanani puhelinta tai henkkareita, joten poliisilla menisi tovi selvittää henkilöllisyyteni. Työkaverit olisivat varmasti ensimmäisiä, jotka ihmettelisivät katoamistani, sitten mies töistä tullessaan. Hän huomaisi laukkuni ja puhelimeni eteisessä, ihmettelisi tovin ja soittaisi poliisille. Tuntomerkkejä: mustat hiukset, silmälasit, tatuointi niskassa,...Mielikuvitus alkoi laukata niin kovaa, että päätin itsekin ravata pikimmiten takaisin kotiin.

Päivemmällä se kiukutus alkoi. En halunnut lähteä lounaalle työkavereitten kanssa, painelin kauppaan. Halusin syödä jotain ihan normaalia, mutta minun täytyi saada sitä kamalaa riisifruttia. Joka tarkoittaa sitä, että muuten syödään aika vähän ja iltapäivästä tuli jälleen nälkä ja kiukutus. Minun täytyi saada kyllä suklaatakin, mutta onneksi juuri sitä uutta minttu-Tuplaa ei ollut kaupassa. Muu ei sitten kelvannut. Tässä rasittavassa mielentilassa mättää siis kaikki ja olen valtavan täynnä pahantuulista itseäni. Kävelen kadulla naama mutrulla ja näytän varmasti siltä, ettei innokkainkaan feissari rohkene kysellä kiinnostuksestani ihmisoikeuksiin. Kaikki näyttävät idiooteilta, eivät tajua pysyä pois tieltäni, pakkaavat banaaninsa muovipussiin (MIKSI???) ja etsivät kassajonossa tasarahaa jokaisesta taskustaan. Ja minua ärsyttää se, että minua ärsyttää. Toisinaan saan purettua pahan energiani - jotain sellaista se on - johonkin fyysiseen tai sitten pääsen avautumaan jollekin läheiselle tai työkaverille. Tällä kertaa siihen riitti mahaan tönäisemäni avulias naapuri.

Nyt jatkan iltaani vähemmän ärtyisänä kaalille lemuvassa kämpässäni. Sen kanssa on vähän sama kuin valkosipulin: maku on hajua parempi. Sama ei päde kaikkeen, mutta en ala pohtia tätä sen enempää :)

The Cat That Melt My Heart

Kirjoittelin Kissasta jo aiemmin, mutta jotenkin tuo otus on niin ihana ja rakas, hellyttävä, huomionkipeä, ärsyttävä ja riemastuttava, että päätin omistaa sille toisenkin postauksen. Minulla on varmaan tuhat kuvaa karvalapsesta ja olisin ängennyt mielelläni kaikki tänne. Koitin poimia muutaman ihkun/hauskan kuvan tänne kissaihmisten ja muidenkin iloksi =^..^=

Raapimapuu on Kissalle ihan elintärkeä (ja takaa rauhan sängynreunalle sekä sohvalle). Raapimapuun siirrossa pitää olla varovainen: epäilin kerran aiheuttaneeni karvakamulle ummetuksen äkkinäisellä huonejärjestyksen muuttamisella, johon kuului myös raapimapuun radikaali siirto-operaatio. Näkeehän sen jo ilmeestäkin, että nyt ollaan perustavanlaatuisten kysymysten äärellä, joita ei sovi alkaa noin vain muuttelemaan. Save the schratching forests!

Joskus nuorena kollina poika tutki ja tutustui kämppäni jokaiseen nurkkaan. Nyt tutkinan alla on tiskiallas ja sen viemäristä kuuluvat mielenkiintoiset äänet sekä tulvahtelevat tuoksut. Miten mokoma onnistuikaan näyttämään minulle noin sopivasti kieltään, kun sain sen kiinni itse teosta? Härski jätkä! Katti on ollut ilonani lähes neljä vuotta ja vaikka ensi alkuun epäröinkin karvakamun ottamista, en ole katunut päätöstäni hetkeäkään sen jälkeen. Kissalle annettu rakkaus on niin pyyteetöntä, puhdasta ja herkkää ja hetkittäin uskon, että myös tuo taskutiikeri pitää minusta. Ainakin silloin, kun sulattelen sille pakkasesta seikuutioita, katkarapuja tai hirvenlihanrippeitä. Ja ehkä myös silloin, kun se kiireettöminä aamuina tulee ihan kylkeeni kiinni kehräämään aivan erityisellä äänellä, jotenki hiristen.

Nukkumapaikka onkin yleensä siellä, missä juuri silloin sattuu nukuttamaan. Nykyisin poika tykkää seurailla menoa eteisen lattialta ja kaikista mieluisinta on kölliä Miehen aromikkaiden tennarien päällä. Eilen se hautoi toista kenkää allaan ja piti toista omistavasti käpälänsä alla. Yllä olevassa kuvassa ollaan vielä nuorisoasteella ja tällä kertaa leikit pysähtyivät sohvalle. Vieressä näkyy pala ystävältäni 17-vuotissyntymäpäivlahjaksi saamaani kissapehmolelua, jolle on tehty standardikokoinen 0,33 l olutpullon vetävä peräjemma. Kiitos vain kamu, tämä on vielä tallessa :)

Hyvä ystäväni, valitettavasti kissoille allerginen, on toivottoman ihastunut Kissaan. Lähetin alla olevan kuvan hänelle ja riemastuin kovasti nähdessäni sen hänen tietokoneensa taustakuvana. Kukapa ei voisi olla tykkäämättä tästä otuksesta. Kuulemma hieman koiramainen - tuo leluja tyrkylle, jotta sitä leikitettäisiin ja seurailee aina tilannetta koiran tavoin. Aikamoinen pakkaus tuo 5,5 kiloa harmaaraitaista kissaa.

(Jostain syystä en saanut tehtyä rivinvaihtoa pehmokissan ja alemmasta hyvästä ystävästäni kertovan jutun väliin. Olkoon mokoma)

Suklainen ajatus

Ostin kauppareissullani Da Capo -suklaapatukan. Mm, ihanaa tummaa suklaata hienoisella rommin maulla. Pyhitin hetken tuotteen pakkaukselle ennen sen sisällön nauttimista. Silmiini ostui teksti "SUKLAAKUORRUTETTU PATUKKA". Avasin paketin ja asettelin tuon suklaakuorrutetun patukan kääreiden päälle. Ihmettelin työkaverilleni tuota nimitystä ja hänellä olikin siihen hyvä selitys: patukkaan käytetty suklaa on kaivettu tuotantolinjastolta, sulatettu ja väännetty patukan muotoon. Niinpä tietenkin, Da Capo on siis oikea suklaiden jauheliha!

Facelift nro 2

En sitten tykännyt siitä edellisestä(kään) mallista, joten suuntasin Pyzamiin. Bongasin sieltä tämän ihanan fiinin kissapohjan, yritän pärjätä tämän kanssa. Sivuboksit menivät sitten täysin uusiksi ja unohdin, mitkä kirjat olen lukenut. Yritän saada sen takaisin, neljän kirjan muistaminen ei ole onneksi ihan überhankalaa.

Tämä maanantai alkoi sateisena ja harmaana, mutta näyttää nyt kummasti pirteämmältä. Jalat ovat palautuneet jo viime viikon spurttauksista, joten voisin ulkoiluttaa adidaksiani ja toivon mukaan käsittämätön vatsanturvotus jää sille reissulle. Taattu cocktail pallomahan saavuttamiseksi on suht raaka banaani ja päälle vissyä. Tällä voi myös säikytellä tuttuja/sukulaisia/miestä esitellen hyvin raskaalle asteelle ehtinyttä vatsaansa.

Näillä keinoin on hyvä aloittaa tämä viikko. Ja muistaa mennä apteekin kautta kotiin ettei siitä raskausvatsasta tule totta pilan sijaan. Jäätelöäkin tekisi mieli, mutta onneksi hampaat ovat vielä vähän kipeät perjantain hammaslääkärin jäljiltä. Ultraääni oli aika karmiva tuttavuus, toisaalta sen avulla hymy on taas tasainen ja kaunis. Hammaslääkäri alkoi kysellä minulta, onko hampaitani koskaan oiottu millään hoidolla. Säikähdin, että hän haluaa iskeä minulle rautaa suuhun ja sanoin pikaisesti ettei ole, vaikka on sitä joskus mietitty. Asiasta kuitenkin luovuttiin aikoinaan. Olen luonnonlahjakkuus hampaideni osalta. Ne ovat tasaisen kauniit ja suorat. Näköjään niin nätit, ettei lekuri ollut uskoa niitä luomuiksi. Hyvä että luonto on ollut suotuisa purukaluston suhteen. Kovatkin nuo hampaat ovat - ei vieläkään yhtään reikää, ei sitä ensimmäistäkään :)

Jotain uutta, jotain sinistä ja jotain kaapinnurkasta löydettyä

Rystysten iho on kuivahtanut ja kädet muutenkin rypyssä. Olen puuhaillut muutaman tunnin muuttojuttujen kimpussa. Vielä ei ole mitään kiirettä, mutta on ihan pakko saada tehdä jotain. Aloitin sitten keittiön puunauksella ja nakkelin kaapin perille jääneitä vanhoja pussukoita pois. Olen kyllä kiitettävän hyvä käyttämään kaiken ostamani sapuskan, roskiin päätyi vain paketti jotain Nutrilettin ateriankorvikepirtelöitä (kamalan makuisia) ja kookoksenmakuista teetä. Kaapit on nyt puhtaat, voin vain tempaista kamat pois ja jättää ne hyvillä mielin seuraavalle asukille. Eihän minun tietenkään olisi pakko noita siivota, mutta jotenkin tuntuu paremmalle lähteä, kun tietää ettei kaappiin jää mitään epämääräistä murua ötököitten syötiksi.

Luin perjantaina Nelliinan blogia, tuumailin vähän aikaa omaa garderobiani ja totesin, että se pyörii aliteholla. Ja että en ole kauheasti panostanut pukeutumiseeni viime aikoina. Töihin on vain niin helppo nakata päälle joku T-paita, ranteeseen kello tai koru ja vetäistä ne samat kulahtaneet farkut tai joskus jopa hame alaosaksi. Käväisin lauantaina kirppiksellä pitkästä aikaa ja mikä löytöjen riemuvoitto se reissu olikaan! Löysin jo pitkään hakemani sinisen pikkulaukun, lähes käyttämättömän ruskean nahkavyön, ihkauuden vihreän pashminahuivin ja vielä vihreän puseron työpaidaksi. Kaikki tämä vain 11,50 e! Tästä lähtien käyn kyllä useammin penkomassa noita kirppiksiä. Ja vielä kun pääsen nauttimaan opintoetuuksista, niin epäilemättä hyvä käytetty nousee arvoon arvaamattomaan. Joka tapauksessa, olin ihan innoissani noista löydöistä ja oli mukava pitkästä aikaa pukeutua ihan ajatuksella. Aika pienillä jutuilla saa muokattua kivasta todella kivan. Ja onhan se mukava huomata, kun joku katsoo päästä varpaisiin - toki toivoen, että ihastelevasti eikä myötähäpeää tuntien :) Uskaltauduin vihdoin ostamaan kauan himoitsemani punaisen huulipunan ja olin yllättynyt, miten hyvältä se näytti.

Tapasin perjantaina yllättäen appiukkoni ensimmäistä kertaa. Olin juuri värjäilemässä hiuksia ja kulmissakin oli paksu rantu väriä, kun Mies soitti että keittäisin kahvit muuttoporukalle. Laittelin pannun porisemaan ja levittelin värin loppuun, onneksi ehdin ottaa sen kulmakarvavärin pois. Ihan lievästikin ilmaistuna sillä tällingillä näytin kadulta repäistyltä, joten ainoaksi mahdollisuudeksi jäi olla mukava. Miehen veli ei ollut moksiskaan eikä appiukkokaan säikähtänyt. Vaikutus oli varmasti lähtemätön, mutta ihan positiivinen. Onneksi Mies sentään soitti vähän etukäteen, etten sentään pyllistellyt kylppärissä pelkissä alusvaatteissani.

Mieli on tehnyt suklaata, karkkia, jäätelöä tai jotain muuta hyvää. Pidättäydyin niistä tämän päivän kauppareissulla ja keittelin pilttipurkista vispipuuroa. Helppoa ja hyvää:

½ l vettä
0,75 dl mannaryynejä
0,5 - 0,75 dl sokeria
1 prk Pilttiä (mango on hyvää, nyt kaapissa lojui ananas-omppu)

Laita kiehuvaan veteen Piltti, sokeri ja mannaryynit, keittele hissuksiin 5-10 minuuttia. Jäähdytä puuro ja vatkaa kuohkeaksi. Maistuu maidolla tai ilman.

Happiness never comes alone

Olen onnellinen ystäväni puolesta. Hänellä on ollut hieman vastoinkäymisiä kesän aikana eikä hän ole oikein viihtynyt nykyisessä työssään. Seurustelun aloitus uuden miehen kanssa on ollut myrskyisää ja raha-asiatkin voisivat olla paremmin. Hän on hakenut ja ravannut monissa työhaastatteluissa viimeisten kuukausien aikana. Hän ei alunperinkään viihtynyt nykyisessä työssään ja on yrittänyt vaihtaa sen johonkin parempaan pitkään.

Ensin hän sai nykyisessä työssään palkankorotuksen. Sitten hänen miehensä sai ison asian järjestykseen elämässään, joka selvitti monta solmua ja loi luotettavuuden tuntua. Eilen, vihdoin ja viimein, ystäväni sai uuden työpaikan, joka vaikuttaa todella hyvältä. Tuo kaikki tuli todella hyvään saumaan, sillä viime viikkoina hänelle on tullut eteen kaikenlaista pientä epämiellyttävää yllätystä. Toivottavasti tämä oli nyt käänne parempaan.

Olen viivaillut kalenteristani viikkoja yli aina maanantaina. Olen aina ihmetellyt tätä tapaa ja pidän sitä edelleen varsin kamalana. Ylitse viivatut viikot ovat niin konkreettisesti pois pyyhittyjä, ne ovat tavallaan käytettyjä ja paluu niihin on mahdotonta. Lopullista. Teen tätä nyt sitten itse, mutta vain töissä. Jotenkin ajan kulku selkeytyy ja maanantaiaamun rutiinina tuo tietää taas yhtä viikkoa lähempänä kaikkea uutta ja virkistävää. Kolmen viikon päästä en enää asu täällä, ajelen silloin kohti uutta kotiani. Kissaparka ei sitä vielä tiedä, sille tuo automatka on inhottava kokemus. Otan siis kovat keinot käyttöön ja huumaan marakatin Feliwaylla, silloin se kököttää rauhassa takapenkillä eikä tajua, miksi sillä on ihan kiva fiilis. Tuo aine on siis sellaista, jota jäljittelee kissan luontaisia hyvänolonferomoneja, joita se erittää hieroessaan naamaansa johonkin. Katti aistii hyvät vibat eikä tajua alkaa purnaamaan sille järjestettyä muilutusta. Olisipa minulla ollut tuo tökötti jo aikoja sitten, olisin säästynyt monita haisevilta vastalauseilta reissuillani!

Minussa olisi ehkä sittenkin ainesta tietokone-ekspertiksi. Työlästyin tietokoneeni hitauteen, tökkimiseen ja jumittamiseen. Hankin ulkoisen kovalevyn. Se helpotti tilannetta hieman. Nahkea informaation aalloilla surffailu jatkui. Hiestyin tilanteesta ja konsultoin työkavereitani. Ratkaisuna oli lisää käyttömuistia (sic!). Googlausta, lisää konsultointia, verkkokauppojen vertailua ja lopulta tilaus, paketti ja muistikamman asennus Miehen näppärällä ruuvimeisselinkäyttöavustuksella. Nyt kelpaa taas, kone sai yllättävän paljon boostia ja sitä myöten lisää elinaikaa. En olekaan ennen tutustunut tietokoneiden sielunelämään komponenttitasolla, mutta nyt kun se on koitettu, ei se niin kauhean vaikeaa ollutkaan.

Juurikasvu vaatii nyt värittämistä. Maantienvärisen rotanhännän värjääminen mustaksi oli muutoin kuningasidea, mutta tuo juurikasvu saa välillä näyttämään pälvikaljulta.

Facelift ja muuta diipadaapaa

Blogi sai nyt uuden ja raikkaamman ulkomuodon. Entinen oli vähän raskas ja siihen oli hankala sovittaa mitään kuvia tms.

Heinäkuu alkaa vedellä viimeisiään. Elokuu tarjoaakin sitten isoja muutoksia, joita odotan kyllä innolla. Kämpässä alkaa jo olemaan muuttolaatikoita, vaikka aikaa muuttoon on vielä 3 viikkoa. Olen ollut tämän muuton suhteen liipaisimella todella pitkään ja hyvin tyytyväinen, että se nyt vihdoin toteutuu. Muutos tuo varmasti monta uutta ja odottamatonta asiaa, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä kuitenkaan. Tällä kertaa muutan puolituttuihin ympyröihin, rutiinini vain menevät uusiksi. Minusta tulee sitten pitkästä aikaa opiskelija. Itse asiassa ensimmäiselle luokalle menemisestä tulee nyt aikaa 20 vuotta. Old - me? Absolutely not!

Hetkittäin pohdin hieman sitä, miten Mies lopulta ottaa tuon muuton. Hän kyllä tuntee jo pari kaveripariskuntaani ja tulee ihan kivasti juttuun heidän kanssaan. Kunhan hän vain löytää työpaikan ja pääsee omiin rutiineihinsa, en usko tulevan mitään ongelmia. Joka tapauksessa tämä on pieni tulikoe suhteellemme. Mies viihtyy mielestäni välillä liiankin hyvin kotona, häntä on suorastaan vaikeaa saada lähtemään mihinkään. Aika näyttää, tuleeko tästä asiasta isompikin ongelma. Huvittavaa sinänsä, että toiset kiroavat toista puoliskoaan siitä, ettei tämä ole ikinä kotona :) Huomiselle olemme joka tapauksessa sopineet illallistreffit ja odotettavissa on mukava ilta.

Kamala makeanhimo, hemmetin menkat. Pitäisi kai ihan suosiolla pitää tänään herkkupäivä, saldona on jo yksi jäätelö ja pari salmiakkikarkkia. Eilinen meni kuitenkin ihan mukavasti, kävin ajamassa pyörällä noin tunnin lenkin eikä illalla tullut puputettua leipää. Ei se niin vaikeaa ollutkaan, kyllä tämä tästä taas. Mutta katsotaan nyt miten nämä hormonit alkavat vaatia sokeria poltettavakseen.

Teinirakkautta

Muistin yht´äkkiä jostain yläasteaikaisen ihastukseni. Poika oli pitkä, tumma, ruskeasilmäinen urheilijakomistus. Oikeastaan Mies on yllättävän samannäköinen kuin hän. Tätä yläasteen ihastustani tyydyin katselemaan salaa ja hellin viatonta rakkauttani häneen. Molemminpuolista ihastumistakin oli selvästi ilmassa, mutta minä olin muuten räiskyvästä ja eläväisestä käytöksestäni huolimatta toivottoman ujo hänen suhteensa. Eikä hänkään tehnyt sen kummemmin aloitteita.


Odotin kouluunmenoa, sillä se oli ainoa paikka, jossa näin hänet. Seiskalla hän istui edessäni ja hölisi hassuja juttujaan minulle ja muille. Kasilla olin onnesta pyöreänä, sillä olimme samassa kotitalousluokassa - harmi ettemme päässeet samaan ryhmään. Kahdeksannen hiihtolomalla kirjoitin hänelle kirjeen, jossa kerroin tykkääväni hänestä ja pamppailevin sydämin postitin sen. Koulussa en sitten kuitenkaan uskaltanut katsoa häntä päinkään eikä hänkään osannut tehdä mitään sen kummempaa, kuin napautella pulpettiani ohikulkiessaan tai katsella kauempaa. Oi kuinka ujo sitä onkaan ollut, voi sitä vihkoihin ja kirjanlaitoihin piirrettyjen pyöreiden sydänten määrää! Yksi hymy tai katse oli koko maailma moneksi päiväksi, en olisi edes osannut kuvitella miltä suudelma olisi maistunut hänen orastavien viiksiensä alla. Mielikuvituksessani olimme onnellisia, kauniita ja ikuisesti yhdessä.

Yhdeksännellä tuo puhdas ihastus alkoi murentua, vaikka en päässyt siitä lopulta eroon koko yläasteen aikana. Kenenkään muun hymy tai ohimennen toisiaan pyyhkäissyt katse ei tuntunut vatsanpohjassa saakka enkä kaivanut kenestäkään muusta kaikkea mahdollista tietoa. Kuinka helppoa olisikaan nyt, Facebookien, messengerien ja muiden aikana, ottaa selvää ja voittaa ujoutensa. Silloin en ollut vielä kuullutkaan Internetistä eikä kenelläkään ollut kännykkää. Ehkä hänellä on vielä jossain se minun kirjoittamani kirje, jossa ruutupaperilla on vain muutama rivi tekstiä ja jonka viesti oli liian suuri sanottavaksi ääneen.

Se teinirakkaus jäi puhtaaksi ja kauniiksi. Yläasteen jälkeen hän lähti jonnekin muualle ja minäkin löysin pojan, joka sai minut unohtamaan hänet. Olisi mielenkiintoista nähdä hänet nyt ja kysyä, mitä hän mietti kirjeestäni. Voisimme hymyillä nuoren tytön väräjävälle sydämelle ja olla tyytyväisiä, ettei ainakaan hän päässyt sitä koskaan särkemään.

Sallimista

Kesäisin tulee yleensä liikuttua enemmän ja lämpimän ilman vuoksi syötyä vähemmän. Nyt ilmat ovat olleet sen verran viileät, että syömisen vähentymistä ei ole tapahtunut. Liikkunut olen kyllä, mutta toisaalta en enempää kuin aiemmin. Viime talvena olen ollut poikkeuksellisen aktiivinen liikkuja käyden salilla, lenkillä ja pääsin jonkin kerran hiihtämäänkin. Sama aktiivisuustaso jatkuu edelleen. On tietenkin ilahduttavaa huomata, että peruskunto on noussut viime kesästä. Jaksan juosta pidempään, vuosi sitten kävelemään pakottaneet mäet ovat nyt keveitä jalkojen alla eikä syke nouse enää niin korkealle. Pystyn ja osaan pitää sen sillä tasolla, jolla jaksan painaa löysäämättä välillä kävelemään. Tuntuu mielettömän hyvältä, kun pumppu takoo hurjasti, hengästyttää ja jalat vain liikkuvat keveästi eteenpäin, vielä seuraavankin mäen päälle. Ja miten hyvä olo liikunnan jälkeen onkaan, oi ihanat endorfiinit! Istumatyöläiselle kuntosali on oikea pelastus, tuskin pystyisin päätäni kääntämään ilman säännöllistä lihasharjoittelua.

Liikun siis ihan kohtuullisesti ja syön säännöllisesti, makeaa muutaman kerran viikossa enkä silloinkaan suuria määriä. Ilmeisesti liikunnan ja syömisen välinen tasapaino on järkkymätön, kun paino ei muutu. Nyt tosin olen haalinut jostain inhottavan kilon lisää, siitä eroon pääseminen tuntuu olevan kamalan vaikeaa. Päivällä syöminen on helppoa ja säännöllistä, mutta illalla joku huutelee minulle jääkaapista ja leipälaatikosta. "Olenkohan syönyt tarpeeksi", "Voin ottaa yhden leivän, kävin sentään hyvällä lenkillä", "Jäätelöä", "Voin ottaa toisenkin leivän". En ahmi, mutta vatsa on silti ärsyttävän täynnä. Erityisen inhottavana ja ärsyttävänä pidän sitä, kun töistä tullessani syön lämpimän ruuan ja jo parin tunnin kuluttua mieleni tekee jotain välipalaa. Minulla ei tosiaankaan ole nälkä, mutta teen silti leivän (tietenkin ruisleipää) tai syön jugurttia, "jälkkäriksi". Tai jos lähden illalla istuskelemaan puistoon ja lukemaan kirjaa, tunnen vastustamattoman äänen kehottavan minua hakemaan jäätelöä. Ja vaikka miten päättäisin, että EI, en syö enää tai en ota enää lisää, niin pian istun sohvalla mussuttamassa voileipää. Millähän hitolla saisin tuon iltamussutuksen kuriin? Se ei ole mitään vakavaa eikä suuria määriä, mutta se on turhaa ja juuri sen verran liikaa, että en saa tätä pientä ja ärsyttävää vatsapömppöä kuriin.

Yritän nyt menkkaturvotukseni keskellä yrittää vieroittaa itseni tuosta iltasyömisestä. Parasta taitaisi olla, että teen selkeän ruokalistan ja ruoka-ajat ja koitan sitä kautta päästä tuosta tavasta eroon. Tämä käyttäytyminen on kyllä kausittaistakin ja varmaan muutaman viikon kuluttua en enää koita karttaa nälän tunnetta. Nyt pyrin syömään niin, ettei minulle ehdi tulla iso nälkä. En tiedä mikä siinä tunteessa on niin inhottavaa, mutta välillä on sellaisia kausia, etten halua tuntea nälkää. Ja toisinaan en välitä siitä mitään. Yritetään nyt päästä täältä nälänpelosta vähän eteenpäin.

Aurinkoa ja toimistohommia

Mieli on heti pirteämpi, kun pilvet ovat väistyneet auringon edestä. Toisaalta sateella on ihan sama olla töissä, mutta se harmaus vaikuttaa kuitenkin mielialaan. Tänään on niin mukava ja energinen fiilis, pääsisipä jo kotiin.

Tässä onkin tullut vähän taukoa kirjottelussa. Jotenkin ei ole tuntunut olevan mitään, mistä purkautua. Olen saanut irrotettua otettani kaikista rutiineista ja se on tuntunut hyvältä. Ei huvita tehdä mitään erityistä, olen jotenkin laiskunut lukemiseenkin. Lenkillä käyn omaksi ilokseni ja fiiliksen mukaan enkä ota niin stressiä syömisistäkään. Viime viikolla tosin olin hetken hieman hiilenä, kun vaaka näytti aamulla "Err" - pohdin jo, että ehkä olisi parempi välillä tarkkailla mitä sitä syö. Viikonlopun jäljiltä oli kyllä niin mahtava turvotus päällä (sipsejä, pähkinöitä, olutta, ulkona syömistä), että tämä viikko on alkanut hieman tarkemmalla linjalla.

Ystäväiseni oli viime viikonloppuna vierailulla meillä miehensä kanssa. Kävimme koko porukalla katsomassa Iron Maidenin keikkaa ja se oli jotain ihan uskomatonta. Hypin, pompin, huusin ja hymyilin koko sen kaksituntisen enkä olisi halunnut heidän lopettavan vielä sittenkään. Alkupuolella olin niin tohkeissani, että hyvä kun en lirauttanut housuuni. Kuulin bändiltä tässä yksi päivä biisin radiosta ja minut valtasi ihana lämmön tunne, aivan kuin vanha ja kauan odotettu rakas ystävä olisi halannut minua. Ehkä se oli Eddie :)

Huvittavinta tuolla keikalla oli se, että mennessäni anniskelualueelle (K-18) minulta kysyttiin papereita. Ok, ehkä sitten näytin minihameessa ja caprileggareissani teiniltä, mutta haloo - mä olen sentään 27! Alkossakin kysellään papereita joka hiton kerta kun haen sieltä viinipullon. Kai tuo pitää ihan oikeasti ottaa kohteliaisuutena.

Tämä päivä on mennyt aika pitkälti muuttohommia hoidellessa. Olen pyydellyt tarjouksia kuljetusfirmoilta, tehnyt osoitteenmuutoksen ja ilmoituksen maistraatille, sopinut asunnon avainten noutamisesta, täytellyt opintotukihakemuksen ja pohtinut mistä keksisin työntynkää uudessa paikassa. Ajatus opintotuella kituuttamisesta on aika karsea, mutta en nyt ole jaksanut stressata töistäkään. Katsotaan nyt ensin, miten noita kouluhommia on ja etsitään duuni sen mukaan. Olen kyllä jo asetellut syksyn luennot kalenteriin eikä niitä kovin kauheasti ole, jotain parikymmentä tuntia viikossa. Kiitos sivuaineiden suorittamisen pääsen suht helpolla, toisaalta mieluummin tekisin sitten hommia nopeampaan tahtiin. Sille ei tietenkään voi mitään, että ensin vaaditaan perusopinnot alle ja nuo kurssit näyttävät olevan niin ovelasti päällekäin, ettei kovin tiukan lukkarin haaliminen ole edes realistisesti mahdollista. Harmi, en haluaisi kituuttaa tuota tutkintoa vuositolkulla. Mutta joo, tämäkin asia selvinnee tuossa syssymmällä. Nautitaan nyt tästä tämänpäiväisestä auringosta :)

Kissa rikkoi television

Takana on väsyttävä, mutta ihana viikonloppu. Lähdin jo torstaina pohjoiseen ystäväni valmistujaisjuhlia varten ja palasin eilen illalla. Junassa istuminen väsyttää jo, olen matkustanut sillä ihan liikaa viime talven aikana. Tämä reissu taisi olla vihdoin viimeinen pitkään aikaan. Ainakin tällainen pidempi. Menomatkalla kävin ravintolavaunussa ottamassa oluen ja luin samalla kirjaa. Istahdin samaan pöytään erään vanhemman rouvan kanssa ja lopulta juttelimme hyvän tovin tämän eläkkeellä olevan entisen historianopettajan kanssa. Hänellä oli hieman huono kuulo, joten koko ravintolavaunu pääsi selville minun jutuistani. Mitäs pienistä, oli hauska jutustella.

Sain hommattua asunnon. Uusi kotimme on vastavalmistunut, pieni, mutta nätti. Siinä on lasitettu parveke, jolta Kissa saa rauhassa katsella maisemia. Nyt sen kanssa on ollut huolta, kerran se ehti karkaamaan naapuriparvekkeellekin. Onneksi vanha kunnon raksupussin heiluttelutemppu sai sen tulemaan takaisin eikä naapurikaan tainnut tietää asiasta mitään. Onneksi oli jo syksy ja myöhä ilta ettei naapurilla ollut ovi auki. Olisi varmaan yllättynyt kissavieraasta.

Juhlat olivat lauantaina ja heräsimme ystäväni kanssa hyvissä ajoin viimeistelemään kakkuja ja kattausta, asioita oli yllättävän paljon. Kesken kaiken tämän häslingin Mies soitti ja kertoi Kissan rikkoneen työpaikalta lainaksi saamani taulutelevision. Kaikki oli tapahtunut sillä aikaa, kun Mies oli käynyt pikaisesti läheisessä kaupassa. Palattuaan hän oli nähnyt vain lattialla makaavan laittteen ja Kissa oli katsellut tyytyväisenä maisemia ikkunasta. Rangaistukseksi tästä toiminnasta katti oli joutunut kovennetulle kaappituomiolle, jonka se otti rennosti nukkumalla. Töissä tuo telkkarijuttu otettiin nauramalla vastaan eikä minun tarvitse korvata mitään. Suosittelen laittamaan tuollaiset laitteet seinätelineeseen lemmikkiperheissä. Toisinaan se itse otuskin pitäisi laittaa johonkin telineeseen :)

Juhlat menivät hyvin, vastasin siitä että pöydässä oli kuppeja ja tarjottava riitti ja että ystäväni sai keskittyä juhlimiseen. Oli ilo auttaa ja ehdin itsekin osallistua juhliin, varsinkin illemmalla. Parin sangrialasillisen jälkeen keksimme pelata tietokoneen Paint-ohjelmalla Piirrä&arvaa -peliä, teemana olivat suomalaiset kappaleiden nimet. Aikamoisia taidepläjäyksiä siinä syntyi.

Muuttoon on nyt aikaa puolisentoista kuukautta. Odotan jo ihan innolla, että pääsen laittamaan asioita paikoilleen uudessa kodissa ja järjestelemään elämääni siellä. Vieläkin jännittää, mutta nyt todella positiivisesti. Odotan kouluun menemistä ja uuden työn hakemista. Jotenkin on niin kauhean virkistävää päästä aloittamaan puhtaalta pöydältä, vaikken mitään täällä pakenekaan. Ja on niin ihanaa päästä ystävien lähelle, oli mahtavaa nähdä heitä nyt viikonloppuna. En voisi ajatellakaan, että tulisin toimeen ilman näitä kaikkia ihania ihmisiä. Kiitos teille, että olette olemassa. Olette minulle hurjan rakkaita <3

Olivatko ihmiset ennen onnettomampia?

Antoisan lounaskeskustelun myötä aloin pohtia, ovatko ihmiset nykyisin onnellisempia kuin ennen? Maaseudulla ei oltu järin varakkaita, asuttiin ahtaasti ja työtä riitti paljon. Samassa taloudessa asui iso perhe vauvasta vaariin ja vaatteet kiersivät sisaruksilta pienemmille. Ei ollut televisioita, radio ehkä sentään. Oli aikoja, jolloin ei ollut sitäkään. Maalaiskylissä asui paljon ihmisiä, ei kuitenkaan niin paljon kuin kaupungeissa. Naapurit tunsivat toisensa, oli yhteisöllisyyttä.

Rakennemuutoksen myötä maaseutu on autioitunut ja ihmiset ovat muuttaneet kaupunkeihin. Elintaso on noussut, ihmisillä on nyt paljon enemmän mahdollisuuksia matkustella, kokeilla uutta ja kehittää itseään. Mahdollisuuksia on niin paljon, ettei kaikkiin ehdi tarttua millään. Juuret kotiseutuun ovat voineet katketa aikoja sitten ja naapuri on vain nimi postiluukussa. Kadulla tulee joka päivä vastaan monia uusia kasvoja, niitä on niin paljon ettei heistä jaksa välittää. Välinpitämättömyydestä on tullut patologia, ei ole aikaa välittää. Edes vanhuksille, omille sukulaisille, ei riitä aikaa vaan heidät suljetaan laitoksiin odottamaan kuolemaa. Ja hoitajat ovat niin väsyneitä ja kiireisiä, että helpottavat työtään antamalla liikaa unilääkkeitä hoidokeilleen. On niitä, joilla on varaa ostaa uusia vaatteita vaikka joka päivä ja on niitä, jotka joutuvat tulemaan toimeen yhteiskunnan tuella.

Minusta tämä pako kaupunkeihin ja pieniin betonikoppeihin linnoittautuminen ei ole kovin ihmisarvoista. Kaipaan tilaa ympärilleni, en halua asua sivuttain ja päällekäin muiden ihmisten kanssa. Haluan lähteä kävelemään ulos pellon laitaan vaikka keskellä yötä ja kuulla vain aran yölinnun laulua, tuntea yökasteen aiheuttaman vilun. Haluan hidastaa elämänrytmiäni ja tarttua kaksin käsin koivun rosoiseen runkoon. Mikäli olisi mahdollista luoda rinnakkaistodellisuus, haluaisin katsoa miltä elämäni näyttäisi jos olisin jäänyt maalle. Tuskinpa osaisin olla silloinkaan tyytyväinen elämääni, luultavasti kaipaisin enemmän elämää, mahdollisuuksia ja uusia asioita. Jos tuo maalaisminä ja nykyinen kaupunkilaisminäni kohtaisimme, tuskin tunnistaisimme itseämme samaksi ihmiseksi.

Minusta on tullut kaupunkilainen. Pidän siitä, että voin nopeasti mennä paikasta toiseen ja opiskella, käydä töissä ja harrastaa. Konsertteja, kahviloita, ravintoloita. Enemmän kuin pystyn kerralla haukkaamaan. Voin tuijottaa ihmisiä ikkunasta heidän näkemättään eikä kukaan muista ohittaneensa minua kadulla. Jos lähtisin ajamaan humalassa autoa, tulisiko kukaan ottamaan minulta avaimia pois? Tuskin, ei kukaan välittäisi. Ei ennen, kuin ajaisin jonkun päälle. Pääsisinpä joskus asumaan sellaiselle pienelle paikkakunnalle, jossa edes naapurit tuntevat toisensa ja toisesta ihmisestä välitetään vielä vähän. En pidä tästä kaupungin välinpitämättömyydestä, kiireestä ja kylmyydestä. Haluan linnunlaulua, sateen jälkeistä tuoksua ja vapautta. Olen usein lukenut lehdestä ihmisistä, jotka ovat jättäneet hyväpalkkaiset työt pääkaupunkiseudulla ja muuttaneet maalle pienemmille tuloille ja kuinka he onnellisena hymyilevät elämänlaatunsa parantumista. Mikään ratkaisu tuskin on ideaali ja vaatii monia kompromisseja, mutta on joitakin asioita, joita ei voi rahassa mitata. Haluan itsekin joskus hymyillä onnellisena, kun olen löytänyt hyvän elämänlaadun.

Krooninen muuttaja

Menen perjantaina pohjoiseen katsomaan mahdollista uutta kotiamme. Soittelin eilen välittäjälle ja sovimme näytön, meille on varattu kaksio ihan uudesta talosta. Tuo tulee silti olemaan väliaikainen ratkaisu, aiomme ostaa oman kämpän kunhan pääsemme "sisään" uuden kaupungin systeemeihin, alueisiin ja sopiva koppi tulee vastaan. Kaupunki on meille molemmille entuudestaan tuttu ja varsinkin minulla asuu siellä monta hyvää ystävää.

En erityisemmin tykkää muuttamisesta, mutta laskeskelin eilen että olen ehtinyt muuttaa liki kymmenen kertaa paikkakunnalta toiselle ja lisäksi vielä jonkun kerran paikkakunnan sisällä. Asuin 16-vuotiaaksi asti kotona, jonka jälkeen muutin omilleni mennessäni lukioon. Välillä olen asustellut ihan rauhassa 2-3 vuotta samassa paikassa ja asunnossa, mutta välillä on vaihtariaika ja kesätyöt, joiden vuoksi on tullut vaihdettua osoitetta useamman kerran vuoden aikana. Viimeisimpään osoitteeseen olen saanut postia nyt aika tasan kaksi vuotta, se on minun ja Miehen ensimmäinen yhteinen koti.

Pohdin eilen yön pikkutunneille saakka muuttoa, töitä ja elämän järjestymistä. Tarkoitukseni on ensin mennä katselemaan meininkiä kouluun ja hakea sen mukaan töitä. Säännölliseen palkkatuloon tottuneena tuo hetkellinen pudotus opintotuelle tuntuu varsin kamalalta ja vaikka nyt sukanvarressa onkin opiskelurahoja, ei niitä sitten kuitenkaan haluaisi käyttää - entä jos tuleekin paha päivä eikä sitten olekaan pelivaraa? Pientä muutosvastarintaa vain, tottahan olisi helppoa vain jäädä vanhaan ja junnata siinä, valmistumatta koskaan. En vain halua herätä joskus siinä tilanteessa, että pohdin tekemättä jättämisiäni ja huomata harmittelevani etten uskaltanut. Muutos on iso, mutta on näitä tehty ennenkin. Taitaa vain olla niin, että iän myötä sitä ehkä jo haluaisi alkaa asettumaan aloilleen.

Huomenna lähden siis reissuun. Ystävälläni on valmistujaiset ja samalla matkalla laitan omaakin tulevaisuuttani järjestykseen. Jännittää hieman, mutta ihan positiivisesti kuitenkin. Pohjoisen tyttö on pääsemässä takaisin juurilleen :)

Katso kauneutta

Lapsilla on mieletön kyky nähdä asiat toisin. He eivät onnekseen vielä ymmärrä kovin hyvin maailman lainalaisuuksia, joten he ovat ennakkoluuloista vapaat. Ilahduin silmittömästi, kun eräässä kaupassa kuulin pikkupojan miettivän pöyheän maton äärellä "miten muurahainen pääsee tämän maton läpi?"

Olen tietoisesti pyrkinyt säilyttämään edes osan tuosta lapsenkatseesta itselläni. Harmittavan usein näen vain autoja, taloja, ihmisiä - asiat siis sellaisina kuin ne ovat. Yritän vangita kamerallani hienoja hetkiä, valoja ja varjoja sekä yksityiskohtia, jotka muuten hukkuvat kaiken muun keskelle. Löysin Tallinnan laivalta aika monta erilaista merkkiä (pelastusvene, portaat, kokoontumispaikka,...), jotka keräilin kännykkäkamerani muistiin. Pulujen touhuja on mukava seurailla, onnekseni nyt naapuritalon pihamaalle on ilmestynyt työskentelemään noin 40 pulun parvi.

Joitakin asioita voisi tuijottaa ikuisuuksia. Tulen leikki puissa, lumen tai vesisateen tanssi katulampun valossa, pilvien lipuminen yli taivaan, jään vangiksi jääneet ilmakuplat, pihanurmen tuhannet korret. On niin paljon pieniä asioita, jotka ovat niin kauniita. Oletteko koskaan kaataneet maitoa kahviin ihan hiljaa ja katsoneet, kuinka nesteet sekoittuvat ja muuttuvat yhdeksi? Mandariinin lohkokin on uskomaton paketti pieniä mehukkaita pusseja. Kuinka luonto onkaan saanut aikaan kauniin paketin, niin kauniin ettei sitä malttaisi syödä. Joskus näitä ihmtellessä jää aivan sanattomaksi.

Päivä, jona lapsuus loppui

Se oli sumuinen alkusyksyn päivä, kello oli 18.30 ja televisiosta tuli Fujitsun mainos, jossa oli pyörivä maapallo. Sairaalasta soitettiin ja kerrottiin äitini kuolleen aiemmin päivällä ja isäni olevan shokissa heidän luonaan. Kämppikseni lopetti tiskaamisen, tuli keittiön ovelle ja halasi kuullessaan, ettei kaikki ollut kunnossa. Juuri muuta en puhelusta muistakaan. Vastahan isä soitti aamulla, että lähettäisin avaimen postissa ja äidin olevan kuumeessa. Viikonloppuna he olivat vielä käyneet metsässä, äiti vietti kesälomansa viimeistä viikkoa. Kesälomaa, jolta hän ei ikinä palannut töihin.

En tajunnut tuota asiaa heti, kyyneleet tulivat mutta itku ei. Tuona iltana näin syksyn ensimmäiset revontulet, aivan kuin äiti olisi vilkuttanut mennessään hyvästiksi ja kertonut, että hänellä on kaikki hyvin. Aamupäivän sumu jäi asumaan minuun pitkäksi aikaa, se hiljensi minut ja painoi hartioita. Itkunkin aika tuli, suru suli sen mukana pois kuuma kyynel kerrallaan. Ensimmäinen kunnon itku ja puristava ikävä saivat minut kiinni, kun menin kotiin ja näin tolaltaan olevan isän. Isä ei koskaan selvinnyt tuosta järkytyksestä, hänen elämänsä loppui äidin mukana. Olin 22 ja lapsuuteni oli loppunut. Minun piti tarttua toimeen hoitaakseni viralliset asiat, joista en tiennyt mitään. Sain sentään apua sukulaisilta, mutta eivät hekään voineet paljoa auttaa, lähinnä yrittää lohduttaa. Kaikenlainen asioiden hoito kesti yllättävän pitkään ja välillä tuntui raskaalta saada kaikkia niitä papereita. Äidin ruumiinavauspöytäkirja oli hyvin hämmentävä asiakirja. Siinähän kerrottiin ihmisestä, joka on synnyttänyt minut, tehnyt ja kasvattanut. Nyt hän oli vain tekstiä parilla arkilla paperia. Se tuntui hyvin lopulliselta.

Hautajaiset olivat muutaman viikon kuluttua ja seuraavan kerran seisoin saman haudan äärellä ennen seuraavaa kesää. Isä ei jaksanut, vaan kuihtui pois. Hänen kuolemansa oli lopulta helpotus, sillä hän suri niin valtavasti eikä oikein jaksanut huolehtia itsestään. Minulla taas ei ollut mahdollisuutta olla hänen luonaan, sillä työskentelin muualla enkä oikeasti olisi osannutkaan auttaa, kunhan pystyin huolehtimaan itsestäni. Minulle isä esitti urheampaa kuin olikaan, ei halunnut huolestuttaa enempää. Pelkäsin hänen puolestaan jo joulun aikoihin, jolloin hän viettikin pitkän aikaa sairaalassa mentyään heikkoon kuntoon. Tuon jakson jälkeen näytti paremmalta, mutta kevään edetessä tilanne paheni. Viimeisin vierailuni hänen luonaan oli lämmin ja seesteinen, siitä jäi hyvä mieli. Isä muisteli menneitä ja juttelimme kaikenlaista. Sain myöhemmin kuulla isän toivoneen kuolemaansa ja kun niin kävi, olin itsekin helpottunut. Nyt hän oli jälleen äidin luona ja kaiken muun alleen peittänyt ikävä loppunut.

Olen usein miettinyt ja kuvitellut isän ja äidin kokemia tunteita, pelkoja ja hätää noina aikoina. Varsinkin isän ikävän miettiminen on tuntunut puristavalta, en voi ikinä käsittää niitä hetkiä joita hän on kokenut. Joskus näistä ajatuksista seuraa valtaisa pahan olon purkautuminen ja hillitön itku, mutta yhä harvemmin. En oikeastaan enää muistakaan, milloin olisin viimeksi itkenyt ikävääni isää ja äitiä kohtaan. Aika on tehnyt tehtävänsä ja olen hyväksynyt, etten voi enää mennä kotiin ja turvautua vanhempiini. Minulle surutyö on tarkoittanut oman elämän jatkamista, eteenpäin pyrkimistä ja sitä, että minusta voidaan olla ylpeitä. Haluan näyttää, että tuo ei lannistanut minua vaan kannustaa eteenpäin. Isä ja äiti eivät kuole koskaan, sillä he elävät muistoissani ja sydämessäni, minussa.

I was in a place where I belong

Takana on mielettömän ihana viikko! Töihin palaaminen ei tunnu nyt yhtään kivalta, mutta tämä on enää väliaikaista. Menneen viikon aikana minulle kirkastui, etten enää halua jatkaa nykyisiä töitäni vaan haluan päästä mahdollisimman pian opiskelemani alan tehtäviin. Ja ensiarvoisen tärkeää nyt on toki päästä muuttamaan. Kahden kuukauden kuluttua olen jo uudessa kodissani, ihanaa!

Menin viikko sitten vanhan ystäväni luokse Turkuun. Katselimme valokuvia yhteisiltä reissuiltamme ja nauroimme, niin monta hyvää hetkeä oli päässyt jo unohtumaan. Parasta oli kuitenkin huomata, kuinka ystävyys säilyy ja syvenee vaikkei yhteydenpito olekaan kovin tiivistä. Sitä samaa on kyllä monen muunkin ystävän kanssa. Eihän ystävyyden mitta olekaan se. kuinka usein on yhteydessä, vaan se että se yhteys säilyy.

Muutaman päivän vietin mereisessä ympäristössä kenttäkurssin parissa. Koko talven opiskelut heräsivät nyt henkiin ja oli hienoa huomata, miten niitä asioita voi soveltaa käytäntöön. Ja että jotain oli tarttunut mieleen niin, että osasi hyödyntää oppimaansa. Paljon tuli kuitenkin uutta asiaa ja vaikka aikataulu oli tiivis, ei missään välissä tuntunut raskaalta. Oli mukavaa tutustua uusiin ihmisiin ja saada kasvot verkkokurssin nimille. Parasta taisi olla kuitenkin pääsy kauas pois arjesta. Itsellä ei tarvinnut huolehtia mistään: ohjelma oli suunniteltu valmiiksi, ruokaa ei tarvinnut tehdä (ja sitä oli riittävästi!) ja koko ajan oli uutta ja mielenkiintoista asiaa. Edes ulkona sadesäässä vietetty aamupäivä ei kyennyt latistamaan tunnelmaa - tämä on ehdottomasti jotain sellaista, jota haluan tehdä työkseni! Nykyinen työ läikähti pari kertaa mielessäni ja aina yhtä harmaana, tylsänä ja merkityksettömänä.

Eräs vanha ystäväni kaukaa pohjoisesta vieraili täällä juhannuksen alla. Oli ihanaa nähdä häntä ja kuten tuon aiemmankin ystäväni kohdalla, myös hänen kanssaan yhteys säilyy pitkistäkin puhelinhiljaisuuksista huolimatta. Jatkossa näen häntä onneksi enemmän, sillä muutan samaan kaupunkiin. Muutto tuntuu hetki hetkeltä paremmalta, vaikka hetkittäin haluaisin jäädä tännekin. Täällä minulla ei kuitenkaan ole kovinkaan montaa ystävää enkä ole oikein kotiutunut. Piti tulla oikein tänne saakka toteamaan olevansa hengeltään pohjoisen tyttö.

Juhannuksen juhlinta käynnistyi pohjoisen ihmisten parissa syöden, saunoen, olustellen ja syöden vielä lisää. Ystävälläni on kaksi tyttökissaa, jotka ovat riidoissa keskenään. Toinen on ahdistanut toisen keittiön nurkkaan, josta se ei uskalla tulla pois. Molemmille kissoille on omat ruokakipot ja hiekkalaatikot. Miestäni harmitti kovasti tämä keittiöön ahdistettu kissa. Hassua, että tämä samainen Mies ei pitänyt kissoista ennen minuun tutustumistaan ja nyt hän huolehtii jo toistenkin kissojen hyvinvoinnista. Hän on kuitenkin pohjimmiltaan eläinrakas ihminen.

Muuten juhannussuunnitelmat eivät ihan pitäneet. Meidän piti mennä Miehen kanssa telttailemaan läheiseen kansallispuistoon, mutta jatkuvat vesi- ja ukkoskuurot pitivät meidät kotisalla. Tokihan olisimme voineet lähteä reissuun, mutta ei se nyt olisi ollut niin kivaa kun kaikki on märkää ja kylmää. Leikimme sitten retkeä kotona. Grillasimme kertakäyttögrillillä parvekkeella pari pakettia makkaraa (ja pelkäsimme kauhean savun vuoksi naapurien vihoja ja palokuntaa) ja testasimme uudet makuupussit olohuoneen lattialla. Joku nelijalkainen villipeto vaaniskeli leiriämme yön aikana juosten sen ohi ja raapien lähellä kasvanutta raapimapuuta. Aamulla se oli huomattavasti säyseämpi ja keittelin tyytyväisenä aamukahvit hyvin menneen retken kunniaksi. Olisi tämä juhannus voinut kehnomminkin sujua.