Muutoksen filosofointia

Elämänmuutokset ovat olennainen osa matkallamme täältä kohti tulevaa. Aina ei ole helppoa huomata, mikä on elämänmuutosta ja mikä normaalia, muutos tuntuukin olevan pysyvä olotila. Luonnossakin muutos on vakio, hyvin harvat elementit ovat pysyviä. Kivetkin ovat osa suurta, hidasta kiertoa, jonka havaitsemiseen ihmiselämä on liian lyhyt. Oman elämämme muutosten havainnoinnissa elinikämme on riittävä ja sen aikana ehtii tapahtua paljon. Mistä sitten tietää, että muutos on käynnistynyt tai vielä vaikeampaa: mistä sen tietää, että muutoksesta on tullut normaalitila ja paluuta entiseen ei ole?

Yht´äkkiset tapahtumat ja muutokset on helppoa havaita. Itse tapahtuman jälkeen alkaa sopeutuminen uuteen tilanteeseen, luonnollistuminen ja realiteettien arviointi. Tämä prosessi voi kestää kauan, eikä se välttämättä pääty ikinä. Omalla kohdallani tiedän vanhempieni kuoleman olleen tällainen nopea muutos, jonka jälkiä korjaan yhä. Olen sopeutunut tilanteeseen, hyväksynyt sen. Luonnollistuminen on hieman hankalampaa. Toisinaan tulee tilanteita, joissa joku kysyy ohimennen vanhemmistani aivan ystävällisyyttään. Rehellinen vastaus voisi latistaa tunnelman, joten kiertelen asiaa ja saan sen taatusti näyttämään oudolta. Toisissa tilanteissa asiasta puhuminen on hyvin luontevaa eikä aiheuta kiusallista tilannetta. Kovin moni ei odota, että ikäiseni on kokenut niin suuren menetyksen ja koska he itse eivät usein ole kohdanneet samanlaista tilannetta, syntyy siitä välillä sääliviäkin tunteita. En halua tulla kohdelluksi jotenkin erityisenä, "rassukkana", vaan aivan normaalina ihmisenä. Parinkymmenen vuoden kuluttua tuskin enää joudun pähkäilemään näitä, sillä siinä vaiheessa on jo luonnollista että vanhemmat tai toinen heistä on jättänyt nämä kuviot taakseen.

Realiteetit vielä. Muutoksiin voi liittyä suuria menetyksiä tai niiden myötä voi ansaita jotain. Tietojen ja taitojen karttuminen on hidasta ja tunteiden prosessointi vie aikaa. Tunteet ovat varmasti aina muutoksessa, ainakin niin kauan kun kykenemme sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Fyysisten realiteettien yhteydessä voidaan kohdata esimerkiksi raajan menetys, joka aiheuttaa uusien taitojen opettelua. Keskenmeno on suuri myllerrys ja olen joutunut tällaista tilannetta seuraamaan läheltä. Miten lohduttaa, rohkaista, keskustella, auttaa? Miten tuollainen asia voikaan saada asiat päälaelleen: yht´äkkiä täytyykin tarttua toimeen uuden tulevaisuudensuunnitelman rakentamiseksi entisen kadottua jonnekin. Miltä se tuntuu, kun itsessä versonut elämä ei jaksanutkaan, vaan se lensi pois? On silti hienoa nähdä ihmisten sisälle rakentuneet voimavarat, jotka auttavat selviytymään tällaisista tilanteista ja kääntämään ajatukset kohti tulevaa. Tietenkin on niitäkin, joiden voimat eivät enää riitäkään nousuun ja silloin tarvitaan todella apua.

Omat voimavarani tuntuvat olevan hyvät ja välillä suorastaan hämmästyn, miten nopeasti kykenen mukautumaan muuttuneisiin olosuhteisiin. Muutos on toisaalta kuin huume, haluan sitä jatkuvasti. Kaipaan menneisyyteen, entisiin paikkoihin, mutta en voi voittaa uteliaisuuttani kurkistaa seuraavan mutkan taakse. Minusta tuntuu, että olen onnistunut aloittamaan uuden luvun elämässäni. Siihen lukuun ei kuulu rajuja itkukohtauksia iltaisin, jolloin tuntuu kuin happi loppuisi ja joku puristaisi minua keskeltä tiukasti nyrkkiinsä. En aina tiedä, mistä nuo itkumöykyt tulivat, mutta jotenkin ne liittyivät vanhempiini. Aallot tasoittuvat, myrskyt laantuvat ja pilvet rakoilevat. Olen huojentunut, en ole miettinyt enää pitkään aikaan iltaisin tulevaisuuttani tai olemistani murehtimalla, vaan mieli sopivan kevyenä ja mahdollisuuksille avoimena.

Tämä blogi syntyi osaltaa siksi, että saisin kirjoitettua tuntojani ja purettua negatiivisia ajatuksiani ulos. Niitä olikin yllättävän paljon viime kevään ja kesän aikana, osa johtui ehkä patoutuneista odotuksista ja jännittyneestä tilanteesta, muuton ja muutoksen odottamisesta. Reagoin jossain määrin omakuvani tarkastelulla ja ruualla. Nyt, puoli vuotta myöhemmin, minusta tuntuu kuin ei olisi enää näitä asioita kerrottavina. Hämäriä ja pimeitä hetkiä tulee kyllä, mutta en koe asioita enää läheskään niin negatiivisina kuin tein aiemmin. Juuri tässä ja nyt on hyvä olla.

Isojen uutisten ilta

Sain tänään kuulla yllättäviä uutisia, jotka liittyivät sittenkin eilisessä merkinnässäni mainitsemiin vauvauutisiin, tosin eivät minun kohdaltani. Kirjoitin aiemmin biologisen kelloni olemassaolosta (näppää) ja Ystävästäni, joka on ollut yhtä innokas lasten suhteen kuin minä. En ollut uskoa, enkä meinaa uskoa vieläkään, kun hän kertoi tehneensä positiivisen raskaustestin! Olen niin iloinen hänen puolestaan ja on mukava päästä seuraamaan hänen raskautensa etenemistä. Toivottavasti kaikki sujuu hyvin.

Minunkin suuri uutiseni liittyy elämänmuutokseen ja siihen liittyy jälleen kerran muuttaminen. Tällä kertaa muuttomatkaa on vain 500 metriä edellisen 500 kilometrin sijaan. Löysin oman kotini pitkällisen etsinnän jälkeen ja uudessa Kodissa on sopiva seinä ilmaiskalenterilleni. Tarkoituksenani on ollut ostaa asunto ja hakuni on ollut päällä lähes vuoden. Nyt sitten tärppäsi, vaikka välillä jo luulin ettei sopivaa asuntoa löydy millään. Kyseinen asunto on siistiksi remontoitu parvekkeellinen kerrostalokaksio. Unelmanani oli rivitalo, sillä haluaisin edes pienen palan omaa pihaa, mutta näiltä nurkilta ei löytynyt sopivaa tai ainakaan sopivaan hintaan. Kotini pihassa on suojaisa grillauspaikka ja laajalti suojaisaa pihaa, joten kovin suurta kompromissia en tehnyt. En ollut vielä valmis vetäytymään rauhalliseen lähiöön, vaan halusin säilyttää sijaintini keskustan läheisyydessä. Punnukset menivät tämän asunnon kohdalla sopivasti tasan, joten nyt vain odotellaan kuukausi jotta pääsemme siirtämään kamat lähes naapuriin.

Muuttoa odotellessa olen ehtinyt sisustaa ja maalata Kodin monta kertaa uusiksi. Selviän aika vähällä, haluan vain vähän vaihdella värejä lähemmäs omiani. Tosin sitä ennen täytyy vääntää peistä Miehen kanssa, sillä hän ei aina heti innostu ehdotuksistani. Löysin mielestäni maailman ihanimman tapetin ja lähetin hänelle kuvan. Hänen mielestään tapetti näytti päiväkodin verhoilta. Haluan sitä tapettia yhteen seinään, joten tämä vaatii pientä keskustelua. Olen haalinut värikarttoja ja -lastuja rautakaupoista, piirrellyt ideoita paperille ja tuijotan tiiviisti kaikki kodinlaittamista käsittelevät ohjelmat aina Joka kodin asuntomarkkinoista Pieneen pintaremonttiin. Onneksi Mies on remonttitaitoinen, joten työmiestä ei tarvitse hakea kissojen ja koirien kanssa ja maksaa vielä siitäkin lystistä itsensä kipeäksi, kotitalousvähennyksestä huolimatta.

Huonekaluja en onneksi tarvitse, paitsi missionani on löytää -50 - -60-luvun aikainen nojatuoli puisilla käsinojilla. Pieni verhoilu-urakka olisi oikein mukava, eli kierrätyskeskukset, kirppikset ja kangaskaupat here I come!

Tänä päivänä ei paljon mitään

Pakkanen on hellittänyt, mutta ilma ei tunnu lauhtuneen kovan ja hyytävän kylmän viiman vuoksi. Olen kulkenut pyörällä kouluun ja asioille kaupunkiin koko viikon parhaimmillaan lähes 20 asteen pakkasesta huolimatta, mutta nyt tämä -10 astetta ja viima sulkivat minut sisälle. Aamun kirjastoreissu riitti ulkoiluksi, vaikka olisin niin halunnut hiihtämään. Epäonnistuneen ulkoilupäivän takia päivä ei tunnu kovin onnistuneelta, vaikka sain palautettua yhden esseen, haettua kirjan alkavaan kurssiin, pläräsin meneillään olevan kurssin prujua ja kävin penkomassa varastosta lisää kamaa kirppikselle. Koko viikko on ollut niin autuasta tekemisen, ihmisten ja harrastusten täyttämää myllerrystä, että lähes kokonaan kotona vietetty päivä on pitkästyttävä.

Viikko on ollut sentään huiman mukava. Koulu alkoi tiistaina ja luennoilla istuminen maistuu jälleen ihanalta. Lisäksi kurssiin kuuluu harjoituksia, joilla opettelemme tietokoneohjelmaa. Hienoa huomata, että vuosien tietokoneen takominen töissä on tuottanut hyvän perustan, jonka pohjalta uusien ohjelmien oppiminen on suhteellisen helppoa. Koulun lisäksi sählyharkat pyörähtivät jälleen käyntiin. Tykkään liikkua omaan tahtiini lenkillä tai salilla, mutta tuollainen porukassa sählääminen on todella hauskaa. Treeneihin ei väsytä lähteä ja pelaamisen ohessa liikkuu huomaamattaan sekä tapaa ihmisiä. En olisi koskaan tutustunut koulukavereihini yhtä hyvin luennoilla kuin mitä olen tutustunut heihin nyt harrastusten parissa. Porukka on noin 8 vuotta nuorempaa kuin minä, mutta mitä enemmän tutustumme, sitä vähemmän ikäero tuntuu. En sitä paitsi todistettavasti näytä vieläkään ikälopulta, koska minulta kysyttiin papereita ostaessani lähikaupasta muutaman oluttölkin! Kassalla ollut poika oli hieman hämillään, kun totesi arvionsa lipsahtaneen 10 vuotta pieleen ja minun kyllä täyttävän seuraavan kerran x8 vuotta - ei vain arvannut, että se on 28 :)

En ole kirjoittanut vielä mitään eräästä isosta jutusta, mutta joudun jättämään sen nyt myöhemmäksi. Asia ei liity mitenkään biologiseen kellooni, joten mitään vauvauutisia ei ole luvassa. Nyt orastava päänsärky ajaa minut pois koneelta.

Naisen logiikkaa

Sain seinäkalenterin ja jouduin haeskelemaan sille jonkin aikaa hyvää paikkaa pitkin asuntoa. Juuri sellaista oikeaa paikkaa ei löytynyt (miten tarkkaa kalenterinpaikan hakeminen voi olla...), joten asettelin allakan muutaman magneetin avulla jääkaapin oveen. Ratkaisu tuntui ihan hyvältä, kunnes unta odotellessani aloin miettiä, miten magneetit pitävät kalenteria ovessa vuoden edetessä. Koitin miettiä parempaa paikkaa, mutta tulin siihen tulokseen, että tässä asunnossa sellaista ei ole ja minun tulisi löytää pitkään hakemani asunto lähikuukausina. Muutoinhan kalenteri tippuu.

Selitin ajatuspolkuani aamulla Miehelle ja vakuutin, että asunto on ostettava jo senkin takia, että ilmaiseksi saamalleni kalenterille ei kerta kaikkiaan löydy sopivaa paikkaa tästä asunnosta. Syy-seuraussuhteen ilmeisyyttä ei käynyt kiistäminen, ymmärsihän hänkin sen. Miehellä oli asiaan helpompi ratkaisu: revitään kalenterista kuukausi pois sitä mukaa, kun pitää kääntää sivua.

Matalapaine väistyy

Helpotuksen huokaus - joulunaika on ohi! Vuosi on vaihtunut ja tammikuinen ilma on helppoa hengittää. En inhoa joulua, mutta en erityisesti pidäkään siitä sen perhekeskeisyyden vuoksi. Perheettömälle tuo aika ei ole kovin mukavaa, kun silloin huomaa oman yksinäisyytensä. Mies on helpottanut joulujani, mutta ei hänkään korvaa perhettä, läheisten ihmisten joukkoa jonka kanssa viettää aikaa.

Vietimme joulun kahdestaan emmekä käyneet sukuloimassa. Miehen sukulaiset asuvat kaukana ja itse en jaksanut lähteä käymään omieni luona, matkaa sinnekin olisi tullut. Teimme hyvää ruokaa, söimme ja joimme, saunoimme ja katselimme televisiota. Ihan mukavaa ja rentouttavaa, mutta tänä jouluna tuo rentoutuminen alkoi jo mennä yli. Normaalisti olen ollut töissä ja joulu on tuonut ilahduttavan hengähdyshetken, tällä kertaa opiskelijana luennot loppuivat jo marraskuun lopulla ja minulla ei ole ollut muutamaan viikkoon mitään muuta kuin AIKAA. Olisin toki voinut tehdä esseitä, jotka tulen joskus tekemään joka tapauksessa tai lukemaan tenttiin, mutta mielialani oli niin tylsä, etten välillä viitsinyt käydä kaupassa ellei ollut pakko.

Ulkona oli pimeää ja juhlan odotus painoi minua lyijyn tavoin. Tunsin itseni valtavan yksinäiseksi ja hylätyksi ja välillä oli niin paha olo, että yritin ajaa Miehenkin pois. Tapasin joitakin Ystäviä, mutta noissakin vierailuissa vaikenin omasta pahasta olostani. Toisten ongelmana olivat lukuisat sukulaisvierailut, hirveä kiire sinne ja tänne, pitäisi ehtiä vaikka mitä. Tietäisittepä, kuinka onnekasta tuo kaikki on, sillä siellä hiljaisella puolella rauha on niin syvä, että se puristaa rintaa ja tekee ajankulusta hidasta. Puolituttujen kysymykset ovat välillä tuttavallisuudessaan vaivaannuttavia: "Menetkö kotiin jouluna?" Vastaan, että olen täällä kotonani enkä selitä tarkemmin, vaikka tiedänkin sen jättävän ilmaan uuden kysymyksen, jota ei ole korrektia esittää. Ja samassa pöydässä ne, jotka tietävät miksi kotini on vain täällä, painavat päänsä ja pienen hetken ajan mietitään kuumeisesti uutta keskustelunaihetta.

Juhlapyhien paino hellittää nopeasti sitä mukaa, kun kalenteri vaihdetaan uuteen. Pääsen palaamaan arkeen, päiväni täyttyvät tekemisestä ja ihmisistä. Uusi vuosi näyttää tuovan elämääni monta vanhaa tuttua, joiden kanssa emme ole pitäneet yhteyttä vuosikausiin ja joihin olen saanut nyt yhteyden tekniikan ihme facebookin kautta tai muutoin. Aurinko paistaa vielä haaleasti ja matalalta, mutta päivä päivältä se viipyy pidempään ja haalistaa pitkien juhlapyhien mustan varjon. Enää ei tarvitse teeskennellä iloista ja yrittää peitellä liian nopeasti sammuvaa hymyä, vaan ilo on löytänyt jälleen sydämeeni kutittaen sillä lämpimästi.